Pyhäinpäivän ajatuksia

En oikein välitää Halloween-juhlista. Suomalaisetkin kaupat ovat alkaneet pursuilla lepakoita, kurpitsoja ja tekoverta. Lapset pukeutuneina eläviksi kuolleiksi, muumioiksi ja noita-akoiksi eivät oikein sytytä. Juhla koko kaupallisessa karmeudessaan on mielestäni puhdasta rahastamista enkä suoraan sanoen ymmärrä, miten me järkevät suomalaiset olemme halloween-meininkejä onnistuneet tuomaan tänne pohjoiseenkin. 

Sensijaan pyhäinpäivän ajatus on läheinen tällä hetkellä. Pyhäinpäivänä muistellaan pois nukkuneita. Lainaan ev.lut. kirkon sivuilta löytämääni ajatusta:

Pyhäinpäivä. Jälleen sytytän neljä kynttilää.

Yhden heille, jotka otettiin pois liian varhain.

Toisen heille, jotka pääsivät pois vanhoina ja väsyneinä.

Kolmannen meille, jotka jäimme tänne kaipaamaan.

Neljännen toivolle: Taivaassa tavataan.

Pyhäinpäivän aattona muistelen lasta, jota sain kantaa sydämeni alla niin pienen hetken. Joka kuitenkin niin elävällä tavalla oli kanssamme läsnä ja elää edelleen muistoissamme. Olen miettinyt, mistä elämä alkaa. Luulen, että jokainen lapsen varhaisessakin vaiheessa menettänyt äiti tietää, että se pienikin alku oli tärkeä. Hän oli - ja nyt häntä ei enää ole. Ehkä hän on jossain kaukana kasvamassa ja vahvistumassa. Niin haluan ajatella, vaikka en voi sanoa muuta, kuin että en tiedä. En tiedä mitä tapahtuu niille pienille, jotka viipyvät luonamme vain hetken. Ehkä kaikki joskus selviää.

Ahdistavat pätkät

Nyt se taas alkaa. Viimeistään aina vuoden vaihteessa mielen valtaa ahdistus päättyvästä työsuhteesta. Itse saan nyt tässä elämänvaiheessa tehdä poikkeuksellisesti jopa puoli vuotta hommia saman työsuhteen alla, mutta vuoden vaihteessa projektihommat uhkaavat taas loppua. Taloustilanne Suomessa on huono, ja vaikka rahoitusta koko ajan haetaan, ei ole mitään takeita siitä, että euroja firman tilille jostain taivaasta tipahtaisi. Uusia projekteja kyllä suunnitellaan, mutta kun joku vielä muistaisi, että meitä vanhoissakin projekteissa mielellään jatkavia olisi, jos vain rahaa tulisi jostain. Kahta rahoitushakemusta olen tänä syksynä antaumuksella vääntänyt, ja loput jäävät esimiesten huolehdittavaksi. Nyt ei auta kuin odotella...

En kyllä usko, että tällainen ahdistunut ja stressaantunut työntekijä on mikään lottovoitto työnantajallekaan. Voin ihan suoraan sanoa, että työmotivaatio ei ole huipussaan, kun työsuhteen mahdollinen loppu häämöttää edessä. Motivaatio tuntuu laskevan kuin lehmän häntä joulukuun loppua kohden. Mielessä käy väkisinkin ajatus, että miksi pitäisi jatkuvasti ylittää itsensä ja tehdä huippulaatuista työtä, kun mitään takeita jatkosta ei ole. Tiedän, että olen tähän mennessä tehnyt hienoa työtä ja ollut juuri oikea työntekijä tässä projektissa, mutta nyt on kyllä sellainen olo, että ei enää jaksaisi. Kukapa näistä saavutuksistani enää sitten välittää, kun projekti on saatu vietyä päätökseen ja työntekijästä kaikki hyödyt saatu irti. Pitkäjänteiseen kehittämistyöhön ja olemassaolevien toimintamuotojen kehittämiseen ei meidän lafkassa tunnu olevan johtotasolla innostusta.

Välillä se optimismi kuitenkin nostaa päätään. Kyllä tähänkin mennessä on aina jatkoa tarjottu, jos ei samasta paikasta niin sitten jostain toisesta. Olen sentään suuremman organisaation sisällä töissä. Ja mitäpä sitten, jos en saisikaan töitä? Voisin ehkä ottaa jonkin aikaa loman kannalta, keskittyä väitöskirjan tutkimussuunnitelman laatimiseen, tehdä alallani tarjolla olevia hanttihommia ja toivottavasti jäädä loppukesästä taas hyvillä mielin äitiyslomalle. Kovasti se huono taloudellinen tilanne kuitenkin kummittelee päässä. Työttömäksi jääminen ei todellakaan olisi ainutlaatuinen kohtalo. Murehtiminen ei mitään auta, mutta kun... Sitä kivaa "eläkevirkaa" odotellessa!

Nyt toivottelen kuitenkin hyvää viikonloppua kaikille, toivottavasti aurinkokin pilkahtaa!

Töitä ja intohimoja

Taidan olla siitä onnellisessa asemassa, että todella pidän työstäni ja koen toimivani haastavissa ja mielekkäissä tehtävissä. Palkkaa nyt voisi ehkä vähän enemmän saada, mutta se ei ole koskaan ollut itselleni kynnyskysymys. Mieluummin teen sellaista työtä, josta nautin, kuin kovapalkkaista työtä, jossa stressiä ja epämiellyttäviä työtehtäviä on liikaa. Olen ollut nykyisessä työyhteisössäni erilaisissa tehtävissä jo jonkin aikaa, ja minun täytyy sanoa, että olen kovasti tykästynyt akateemiseen kulttuuriin ja maailmaan kaikista sen varjopuolista huolimatta. Työni on itsenäistä, luovaa ja saan työskennellä itselleni tärkeiden asioiden hyväksi. Työkaverit ovat fiksua ja mukavaa porukkaa, ja saman tieteenalan ihmisillä riittää aina kahvipöydässäkin mielenkiintoista keskusteltavaa.

Olen viime aikoina ollut töissä "yes woman" -asenteella. Olen käytännössä sanonut kaikkiin minulle ehdotettuihin asioihin kyllä. Viime keväänä tartuin mahdollisuuteen ja siirryin organisaation sisällä vaativampiin tehtäviin. Samoin sain kutsun liittyä erään tutkimusryhmän jäseneksi, mikä oli juuri se sysäys, jota itse kaipasin uskaltaakseni tarttua unelmaan väitöskirjatyöskentelyn aloittamisesta. Tänä syksynä olen ylittänyt itseni ja esiintymisjännityksestä huolimatta pitänyt mm. ex tempore esitelmän työprojektistani japanilaisille professorivieraille englanniksi sekä uskaltautunut esittelemään tutkimussuunnitelmaani kansainväliselle tutkimuksen arviointipaneelille. Tilaisuuksiin tarttuminen ja uskaltaminen ovat olleet hurjan voimaannuttavia kokemuksia ja olen saanut valtavasti itsevarmuutta työskentelyyni ja omien ajatusten esiin tuomiseen.

Matka duunariperheen lapsesta yliopiston akateemisessa kulttuurissa työskenteleväksi asiantuntijaksi (enkä vieläkään miellä itseäni asiantuntijaksi) ei ole ollut yksinkertainen, ja tätä tematiikkaa haluaisin käsitellä myös tulevassa väitöskirjassani. Suhtaudun melko intohimoisesti yhteiskuntaluokan käsitteeseen, ja vaikka aiheesta ei Suomessa saakaan ääneen puhua, ovat yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja luokkaerot myös meillä asioita, jotka vaikuttavat ihmisten elämään. Meillä on niitä, jotka käyvät Stockmannilla ja niitä, jotka asioivat Tokmannilla. Toiset lentävät säännöllisesti etelän lämmöstä nauttimaan, toiset seilaavat Viking Linella Tukholmaan. Kaupungeissa tiedetään, mistä asuinalueelta kannattaa asunto hankkia ja missä päin asuvat ne, jotka eivät muualle pääse. Suosittelen ehdottomasti lukemaan Katriina Järvisen ja Laura Kolben kirjan "Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa", mikäli aihepiiri kiinnostaa. Tulen varmasti aihepiiriä jatkossakin blogissani sivuamaan, sen verran mielenkiintoista on katsella maailmaa yhteiskuntaluokan näkövinkkelistä!

"Uutta yritystä vaan"...

...näin tokaisi lääkäri minulle todettuaan keskenmenon. Silloin se sattui, nyt se kuulostaa ainoalta vaihtoehdolta. Ei tässä oikein muutakaan voi. Todennäköisyys kahdelle peräkkäiselle keskenmenolle on kai melko pieni, ja jos kolmaskin vielä tulisi, olisi jotain todennäköisesti pielessä. En oikein lääkärin muminasta ottanut selvää, pitäisikö tässä nyt odotella yhdet kuukautiset ja pitäisikö käydä jälkitarkastuksessa, mutta jos nyt kyyneliltäni oikein ymmärsin, hän taisi sanoa, että sinähän saatat olla jälkitarkastuksessa jo uudestaan raskaana. Eli uudestaan saisi heti yrittää, etenkin kun keskenmeno oli niin varhaisilla viikoilla.

Nyt olen nuollut haavani, ja sisu alkaa nostaa päätään. Äkkiä uudestaan raskaaksi! Ilmeiseti keskenmenot ovat kuitenkin melko yleisiä, ja niitä sattuu n. joka viidennelle naiselle. Olen kuullut myös sanottavan, että keho ei raskaudu uudestaan, mikäli ei ole siihen valmis, joten miksi emme yrittäisi uudestaan heti, kun on mahdollista. Toiset kai raskautuvat nopeastikin keskenmenon jälkeen. Toki pelkokin kalvaa mieltä: mitä jos toinenkin menee kesken? Miten sitten jaksan? Nyt en kuitenkaan ajattele sinne saakka. Raskaus- ja ovulaatiotestit odottelevat kaapissa. En ole helposti periksi antavaa tyyppiä, joten pakkohan sitä on uudestaan yrittää. Toivon sydämestäni, että esikoisen toive täyttyisi, ja hän saisi pian oman pikkusisaruksen.

Kokemuksia päivähoidosta

Meidän kolmivuotias aloitti päivähoidossa reilu kaksivuotiaana. Pidin ehdottomasti parhaana hoitomuotona perhepäivähoitoa, ja löysimmekin mukavan oloisen yksityisen perhepäivähoitajan kotimme lähistöltä. Pian kuitenkin alkoi ilmetä ihmetyksen aiheita. Lapsi puhui hoidosta tullessaan outoja juttuja ja hoitajalla oli välillä oma lapsenlapsensa ylimääräisenä hoidettavana muiden lasten joukossa. Viimeinen niitti oli, kun lapsellemme tuli saman viikon aikana pari outoa haavaa hoidossa, joista hoitaja ei muka tiennyt, mistä ne olivat syntyneet. Päädyimme ottamaan lapsen pois hoidosta ja mies jäi hänen kanssaan kotiin muutamaksi kuukaudeksi.

Minusta perhepäivähoito ja pieni ryhmä on edelleen pienelle lapselle paras mahdollinen paikka, mutta omat huonot kokemukset veivät luottamuksen turvautua perhepäivähoitoon jatkossa, ja toivat meidät ihan tavallisen päiväkodin "asiakkaiksi". Päiväkodin aloittaminen kesken vuoden suuressa ryhmässä oli melko kivinen tie 2,5-vuotiaalle. Johtuen ryhmän luontaisista hylkimisreaktioista uuden ryhmäläisen tullessa kuvioihin ryhmääntyminen oli vaikeaa ja alku olikin konfliktien täyteistä ja välillä yhtä kotona kiukkuamista. Kesätauon jälkeen homma on kuitenkin alkanut sujua huomattavasti paremmin, ja lapsi on selkeästi löytänyt paikkansa ryhmässä pahimpien riitapukareiden siirryttyä isompien lasten ryhmään. Myös uusi lastentarhanopettaja on vaikuttanut ryhmän toimintan erittäin positiivisesti.

Tällä hetkellä ajattelen itse, että sekä perhepäivähoidossa että päiväkodissa tärkeintä on kasvattajan ja hoitajan pedagoginen asiantuntemus ja ajattelu. Perhepäivähoito voi olla lapselle aivan mahtava (ja varmasti päiväkotia stressittömämpi) kokemus, jos laadun takaa työlleen omistautunut ja lapsista aidosti välittävä hoitaja. Myös päiväkodissa lastentarhanopettajien välillä on eroja. Itse arvostan suuresti yliopistossa tarjottavaa LTO-koulutusta, joka tähtää ennen kaikkea opettajan pedagogisen ajattelun kehittämiseen. Uskon, että myös sosionomi voi olla hyvä lastentarhanopettaja, mutta oman rajallisen kokemukseni perusteella totean, että pedagogisen koulutuksen saanut lastentarhanopettaja on kyllä mielestäni varustettu erilaisilla valmiuksilla. Meidän lapsellemme on siunaantunut aivan ihana LTO, jonka toiminnassa pedagoginen ajattelu näkyy ja kuuluu. Hän tietää mitä tehdään, miksi tehdään ja osaa perustella valintoja ja käytettyjä menetelmiä myös meille vanhemmille. Lapsen viihtyminen päiväkodissa on selkeästi kasvanut asiantuntevan ja innostavan opettajan myötä.

Tällä hetkellä olen äärimmäisen tyytyväinen julkisen puolen päivähoitoon, omaan päiväkotiimme ja nimenomaan omaan lastentarhanopettajaamme. Lapsi jää joka aamu hyvillä mielin hoitoon ja kertoo kotona innoissaan, mitä kaikkea he ovat hoidossa päivän aikana tehneet. Kävimme syksyn alussa LTO:n kanssa varhaiskasvatuskeskustelun, ja luottamusta herätti se, että hän oli lyhyen ajan kuluessa selvästi oppinut tuntemaan lastamme ja havainnut hänessä samanlaisia asioita kuin me itse vanhempina. Oli helppo keskustella henkilön kanssa, joka oli selkeästi kiinnostunut lapsen hyvinvoinnista ja hänen vahvuuksiensa tukemisesta. Toivottavasti saamme pitää tämän opettajan lapsemme elämässä vielä pitkään!

Kotiäiti vai uraäiti?

Ennen kuin esikoiseni runsas kolme vuotta sitten syntyi, olin varma, että haluan viettää lapsen kanssa kotona mahdollisimman pitkän ajan, vähintään kaksi vuotta. Edelleen arvostan kotihoitoa todella paljon ja ajattelen, että se on pienelle lapselle kaikkein parasta. Kuitenkin itselleni kävi niin, että en nauttinutkaan kotona olosta niin paljon, kuin olin alunperin kuvitellut. Välillä lapsen kanssa oleminen ahdisti ja reilun vuoden kotona oltuani kaipasin jo kovasti töihin. Ristiriitaista asiasta teki vahva tarpeeni pitää lapsi kotihoidossa mahdollisimman pitkään.

Meillä asia ratkaistiin "kaikki voittavat" -menetelmällä siten, että mieheni jäi kotiin 1,5-vuotiaan lapsen kanssa silloin, kun minulle tarjoutui mahdollisuus aloittaa työelämä. Olin jäänyt suoraan maisteriksi valmistuttuani kotiäidiksi, ja töihin meneminen osoittautui minulle aivan oikeaksi ratkaisuksi. Olin huomattavasti energisempi ja vähemmän ahdistunut kuin kotona ollessani. Työpäivän jälkeen tuntui siltä, että jaksoin taas antaa lapsellekin enemmän ja kykenin paremmin olemaan läsnä leikeissä ja touhuissa. Miehelleni lapsen kanssa vietetty puoli vuotta oli mahtava kokemus, ja olenkin sanonut hänelle, että mikäli meille toinen lapsi joskus suodaan, hänen on myös ehdottomasti jäätävä taas lasten kanssa kotiin. Mikäli siihen on taloudellinen mahdollisuus, kannattaa hoitovapaat pistää ehdottomasti miehen kanssa puoliksi.

Vaikka kirjoittelen bloginimellä Uraäiti, en ehkä ole sellainen sanan stereotyyppisimmässä merkityksessä. En juokse aamuisin töihin korkkarit kopisten ja jakkupuku kahisten hiukset nutturalla, vaan olen mielestäni ihan tavallinen äiti, joka sattuu olemaan suhteellisen vaativissa asiantuntijatehtävisssä. Uraäidin minusta ehkä tekee se, että haluan edistää omaa uraani ja osaamistani opiskelemalla työni ohella ja suunnittelemalla parhaillaan väitöskirjatutkimusta. Mikäli yliopistomaailmassa haluaa tutkijan uralla edetä, on väitteleminen välttämätön seuraava askel maisteriksi valmistumisen jälkeen. Mieheni tukee minua haaveissani, ja toivottavasti unelmat toteutuvat lähitulevaisuudessa. Olen saanut hyvän startin pääsemällä mukaan tutkimusryhmään ja professorin ohjattavaksi. Nyt täytyy vain toivoa, että vuoden vaihteessa päättyvää työsuhdettakin jatkettaisiin. Terveisiä vaan nimim. "6 työsuhdetta puolentoista vuoden aikana".

Uran ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta puhutaan usein erityisesti naisten kohdalla. Hassua, miten miehiltä ei juuri kysellä, oliko vaikea yhdistää uraa ja perhe-elämää. Vaikeuden nähdään koskettavan nimenomaan naisia. Totta ehkä toinen puoli, sillä itse näen ainakin lähes naisellisena velvollisuutenani viettää vauvan kanssa ensimmäinen vuosi kotona, tai ainakin siinä määrin kotona, että imetys ei vaarannu. Mielestäni Suomessakin voitaisiin kuitenkin enemmän kannustaa työelämän ja lastenhoidon yhdistämiseen tarjoamalla esimerkiksi mahdollisuutta osa-aikatyöhön tai työskentelemiseen kotona. Olen kuullut, että joissain maissa imettävät äidit saattavat saada vauvan ensimmäisen elinvuoden aikana tehdä lyhennettyä työpäivää, jotta ehtivät käydä kotona imettämässä. Tällaista voisin itse ehdottomasti harkita, jos vaikka isä olisi hoitamassa lasta kotona!

Uran ja perhe-elämän yhdistämiseen liittyviä asioita tullaan meillä varmasti miettimään lähitulevaisuudessa, jos haaveemme toisesta lapsesta toteutuu. Kahdesta asiasta olen varma: siitä, että haluan itse viettää kotiäitinä vuoden verran ja siitä, että myös mies tulee pääsemään lapsenhoitopuuhiin ihan kokopäiväisesti!

Ensilumi - tyhjä syli

Tänään satoi ensilunta

sinä nukuit enkelin unta

Hento hiutale poskelle suli

äidin syli tyhjäksi tuli

Avaa silmät uuteen maailmaan

vielä sinut nähdä saan

Tämä blogi sai alkaa surullisissa merkeissä. Tarkoituksenani oli aloittaa kirjoittaminen jo silloin, kun päätimme alkaa yrittää toista lasta. Kirjoittaminen kuitenkin jäi kiireisen syksyn jalkoihin. Tein positiivisen raskaustestin 2.10. kahden kuukauden yrittämisen jälkeen. Nopeasti tärppäsi taas, kuten esikoisestakin. Olimme riemuissamme, suunnittelimme vauvakesää 2015 ja minä katselin jo raskausvaatteita sillä silmällä. Kuitenkin mielessä oli koko ajan pieni epäilys siitä, että kaikki ei ole tällä kertaa hyvin.

Sunnuntai-iltana rv 5+2 alkoi pieni vuoto. Seuraavana päivänä se yltyi kovemmaksi ja tunsin kuukautiskipujen tapaista jomutusta alavatsalla ja selässä. Tänään lääkäri vahvisti epäilykset. Spontaani alkuraskauden keskenmeno. Tätä on nyt sitten itketty kaksi päivää, eivätkä kyyneleet ole vielä loppuneet. Kivut ovat väistyneet ja taisin päästä vähällä, runsaita kuukautisia muistuttavilla oireilla. Ajatus menetetystä lapsesta on silti voimakas. Uskon, että hän olisi ollut tyttö, kaunis ja reipas kuin sisarensa. Jouluna olisin jo tuntenut hänen liikkeensä ja isosisko olisi voinut kuiskutella vatsalle, mitä toivoo joulupukilta. 

En ikinä kuvitellut, että keskenmeno voisi koskettaa meitä. Esikoinen sai alkunsa helposti ja raskausaika oli vaivatonta. Tänään lääkärin kylmän asialliset sanat "keskenmenolta vaikuttaa" ja liukuhihnakohtelu romahduttivat haaveet pienestä juhannusvauvasta ensi kesälle. Unelma pikkusisaruksesta elää kuitenkin, ja aiomme yrittää uudestaan heti, kun on mahdollista. Onhan minulle tulossa se äitiystoppatakkikin postissa...

Tervetuloa blogiin!

Blogia kirjoittelee 3-vuotiaan prinsessan uraäiti. Työskentelen tutkimus- ja kehittämistehtävissä yliopistossa. Vapaa-aika kuluu kahta koiraamme rapsuttelen, opiskelijamieheni sotkuja siivoillen ja tyttäremme kanssa Leipuri Hiivaa laulellen. Tämä blogi kertoo työn ja perhe-elämän yhdistämisestä, kilpailusta akateemisilla työmarkkinoilla, juuri oikean kynsilakkasävyn metsästämisestä, maailman parantamisesta ja toisesta lapsesta haaveilusta. Tervetuloa mukaan!