Tonttujen töissä

Kynttilän lempeää valoa, piparin tuoksua, lahjapaperin rapinaa pimeässä...

No, sanotaanko, että vähemmän sitä ja enemmän "nyt tottelet äitiä, tai ei joulupukki tuo lahjoja" -meininkiä.

Joulu tulee kuitenkin todella nopeasti joka vuosi. Oma äitini soitteli tänään olevansa jouluostoksilla, ja minä en ole uhrannut vielä ajatustakaan koko asialle. Joulukortit on sentään jo tilattu, ja ne odottavat kirjoittajaansa keittiön laatikossa. Tuli muuten hyvä kortti, itse otin kuvat niinkuin jo kolmena vuotena aiemminkin. Kuvaan pääsevät perinteisesti lapsi ja koirat. Olen mielestäni onnistunut kuvissa kivasti joka vuosi, joten paineet saada täydellinen joulukorttikuva kasvavat vuosittain. Mutta kivaa hommaahan se on.

Meillä tehtiin tänään ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella riisipuuroa ja hedelmäkiisseliä. Tuli kyllä heti niin jouluinen fiilis kanelintuoksun leijaillessa hellalta. Huomenna menemme lapsen kanssa adventtikirkkoon, ja hän stressaa jostain syystä kovasti, kun ei osaa hoosianna-virttä. Katsotaan, miten jaksaa 3-vuotias istua kirkonmenot aloillaan. Rusinat on jo pakattu laukkuun mukaan.

Jouluna ajattelin lomailla kunnolla, pari viikkoa vapaata tekisi terää. Vietin kesällä ruhtinaallisen viiden viikon kesäloman, mutta sen jälkeen ei olekaan juuri tullut lomailtua. Joululomalla haluaisin lukea läpi jonkin hyvän romaanin (suosituksia otetaan vastaan erityisesti historiallisten romaanien saralla), kyläillä ystävien kesken ja työstää eteenpäin väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa. Jälkimmäistä minun piti tehdä tänäkin iltana, mutta nyt ei oikein irtoa. Ajatuksia on päässä paljon ja lähdekirjallisuutta luettuna, mutta jotain pitäisi saada vielä paperille saakka.

Meillä ovat joululaulut soineet jo pidemmän aikaa. Olen todellinen joulu(laulu)ihminen, ja lapsi on osoittautunut samanlaiseksi. Hän taitaa tosin olla melko empaattinen tapaus, sillä surumielisemmät laulut saavat helposti alahuulen väpättämään. Ajattelin tehdä blogiin omaksi ja ehkä muidenkin iloksi jonkinlaisen joululaulukalenterin, johon linkkaisin päivittäin suosikkijoululaulujani.

Jokos siellä on muilla tonttuilut kovassa käynnissä? :) 

Välitilassa

Taas on se aika kuukaudesta käsillä, kun olisi otollinen aika vauvantekopuuhiin. En ole sortunut greippumehuiluun, luontaistuotteisiin tai muihin vippaskonsteihin, vaan puuhailuja on yksinkertaisesti ajoitettu ovulaation ympärille. Ovulaatiotestit otin käyttöön ihan oman mielenrauhan vuoksi. Niillä olen itse ainakin saanut ovulaation tosi kätevästi bongattua ja oppinut myös tuntemaan kehon antamia ovulaatiotuntemuksia paremmin. Nyt ovulaation pitäisi olla ohi, siitä kertoo ainakin hirveä palelu ja lämmönnousu, jota jatkuu itselläni kuukautisten alkamiseen saakka.

Odotan jotenkin kauhunsekaisin tuntein seuraavia viikkoja. Silloin selviää, mihin suuntaan tuleva vuosi  tulee meitä kuljettamaan. Näyttääkö raskaustesti plussaa? Minkälaisen työn parissa tulen jatkamaan? Vai joudunko akateemisten työttömien alati kasvavaan kortistoon? Välitilassa odottelu on ahdistavaa ja stressaavaa. Tuntuu siltä, kuin istuisi pimeässä huoneessa ja vain odottaisi, mikä ovi seuraavaksi aukeaa. Omat vaikuttamismahdollisuudet asioihin tuntuvat minimaalisilta.

Viime aikoina keskenmenoon liittyvät tunteet ovat nostaneet myös taas päätään. Olimme eilen ystäväporukalla kyläilemässä, kun eräs meistä kertoi iloisesti olevansa raskaana. Onnittelin tietysti vilpittömästi, ja jäin kuuntelemaan hänen juttujaan. Jonkin ajan kuluttua kurkkua alkoi kuitenkin kuristaa ja kyyneleet tulivat väkisin silmiin. Jouduin poistumaan toiseen huoneeseen itkemään omaa menetystäni, josta kuvittelin jo päässeeni yli. Jouduin jälkikäteen pahoittelemaan ystävälleni, että olen todella vilpittömästi onnellinen hänen puolestaan, mutta omat menetyksen tunteet vielä nostavat päätään.

Keskenmenon kokenutta on vaikea lohduttaa. Kukaan ei tunnu osaavan oikeita sanoja. Asiasta ei uskalleta puhua tai kysellä, jottei loukata toista tai sanota jotain väärää. Eikä keskenmenon aiheuttamaa tuskaa voi oikein ymmärtää, ennen kun on sen itse kokenut. Itsestäni on tuntunut lohduttavalta, kun joku on ottanut osaa suruuni. Sanonut, että olen pahoillani. Ollut vierellä ja halannut. Sanonut, että otan osaa. Kysynyt, miten voin. Pysähtynyt hetkeksi kanssani suremaan. Asioita ei tarvitse mielestäni selitellä ja etsiä syitä tapahtuneelle. Riittää, kun on ihmisenä lähellä.

Vähän ollaan nyt siis menty sellaisilla fiiliksillä, että milloin se taivas tippuu niskaan, mutta välillä pilkahtaa myös toivonripe pilvien takaa. Mielenkiintoinen työpaikka tuli auki nykyisen organisaationi sisäiseen hakuun, ja laitoin hakemuksen menemään heti samana päivänä. Joulukin on ovella, ja sunnuntaina päästään jo adventtikirkkoon. Ensi viikolla on ne isommat vuosijuhlatkin tulossa, joihin olin metsästämässä mekkoa. Mekko löytyi, mutta siitä ehkä lisää tuonnempana!

Stressiä pukkaa

Eletään vähän liiankin jänniä aikoja. Tuntuu, että töissä en ole saanut pariin viikkoon oikein mitään aikaan. Mielessä pyörii vain se, että todennäköisesti en saa jatkaa nykyisessä työpaikassani vuodenvaihteen jälkeen. Töitä tehdään, että rahoitus löytyisi, mutta luulen sen kuitenkin olevan hyvin epätodennäköistä. Tuntuu, että kaikki tähän asti saavutettu valuu hukkaan eikä motivaatio aloittaa uusia työtehtäviä ole kummoinen. Ärsyttävää ja stressaavaa.

Olen viime päivät kirjoitellut ahkerasti työhakemuksia. Takaportti on onneksi aina auki, ja minulla on paikka, josta hyvin todennäköisesti saan töitä tilanteessa kuin tilanteessa. Palkkahan siinä kuitenkin laskee eikä työ varsinaisesti vastaa asiantuntemustani, vaikka läheltä liippaakiin. Mutta parempi sekin kuin ei mitään! Hirmu vähän tuntuu olevan oman alan paikkoja tällä hetkellä auki, ja jos työpaikka aukeaa, joudumme todennäköisesti sen perässä muuttamaan paikkakunnalta toiselle. Tämäkin vähän hirvittää, mutta minkäs teet. Pessimisti minussa on ehkä tällä hetkellä sitä mieltä, että mistään ei löydy työtä kilpailun avoimista paikoista ollessa niin hurjaa, ja todennäköisesti jään joko työttömäksi tai tyydyn kakkosvaihtoehtooni.

Optimistinen puoleni on toisaalta kehitellyt kaikenlaisia uusia mahdollisuuksia potentiaalisissa uusissa työpaikoissa. Yksi erityisesti kutkuttelee mieltä. Työ sijaitsisi lapsuudenmaisemissani lähes samalla kadulla, jolla olen vauvana asustellut. Omat vanhempani asuvat lähellä, samoin paras ystäväni. Tukiverkostoa ja ystäväpiiriä löytyisi siis lähettyviltä, ja täytyy sanoa, että palaisin kotikonnuille erittäin mielelläni! Ehdin jo innostua tästä työpaikasta hurjasti, kunnes muistin...

Sen vauvakuumeen. Jos tulisinkin nyt raskaaksi, ja saisin uuden työpaikan, joutuisin jäämään äitiyslomalle reilun puolen vuoden kuluttua. Ei kovin hyvä juttu varsinkaan määräaikaisessa työssä. En kuitenkaan uskalla laittaa asioita sen varaan, että tulisin raskaaksi, joten työpaikkoja aion joka tapauksessa hakea. Jos lapsi ilmoittaa tulostaan, murehditaan sitten asioita uudestaan. Tässäpä sitä taas ollaan töiden ja naisena olemisen ristipaineissa. Toisaalta vauvakuume on kova, toisaalta voisi olla järkevää lopettaa se vauvan yrittäminen siksi aikaa, että tilanne selkenee tulevaisuuden kannalta. Raskautumista ei ehkä kuitenkaan kannattaisi lykätäkään, sillä uusi työpaikka ei todellakaan ole varma, ja voisin mainiosti tehdä "hanttihommia" äitiyslomaan saakka. Miten tämä voikaan olla näin hankalaa...

Tähän asti elämä on aina kantanut, ja asiat ovat järjestyneet. Nyt tuntuu, että vastoinkäymisiä on tänä syksynä tullut eteen tavallista enemmän. Ei auta kuin odotella ja katsoa, mitkä ovet aukeavat. En pidä yllätyksistä ja epätietoisuudesta, joten aika karseaahan tämä on. Stressaavaa ainakin. Tuntuu, että kotonakin olen kuin takapuoleen ammuttu karhu. Tämä Fok_it kuvaa jotenkin hienosti marraskuisia fiiliksiäni:

Ehkä joulukuu tuo hyviä uutisia tullessaan.

Omantunnonvapaus?

On jännä juttu, miten Suomessakin ollaan takapajuisia joissain asioissa. 

Tänä syksynä on kampanjoitu omantunnonvapauden puolesta liittyen terveydenhuollon henkilökunnan oikeuteen olla osallistumatta raskaudenkeskeytyksiin vakaumuksellisista syistä. Tällainen oikeus on olemassa kaikissa Euroopan maissa lukuunomatta neljää, joihin myös Suomi kuuluu. Euroopan neuvoston päätöslauselmassa (1763/2010) todetaan, että terveydenhuollon henkilökunnalla on oltava oikeus ilman mitään rangaistusta tai syrjintää kieltäytyä osallistumasta raskaudenkeskeytyksiin. Lisäksi siinä kehotetaan neuvoston jäsenmaita kehittämään säädöksensä niin, että ne turvaavat henkilöstön omantunnonvapauden.

Raskaudenkeskeytys on henkisesti raskas asia paitsi siihen päätyvälle, myös siihen osallistuvalle hoitoalan henkilölle, joka kokee työtehtävissään päättävänsä ihmiselämän. Lainsäädännön uudistamiseksi Suomessa on tehty kansalaisaloite, joka on mahdollista allekirjoittaa vielä tämän viikon sunnuntaihin 23.11.2014 mennessä. Kansalaisaloite ei vaadi uudistusta itse aborttilakiin, ja omantunnonvapauden salliminen hoitohenkilökunnalle ei tulisi vaikuttamaan kenenkään oikeuteen saada aborttia niin halutessaan. Kyse on työtehtävien järjestelystä siinä mielessä, että henkilöt, jotka eivät vakaumuksellisista syistä halua osallistua raskaudenkeskeytyksiin, työskentelisivät toisenlaisissa tehtävissä. Raskaudenkeskeytyksethän eivät ole mitään päivystysluonteisia asioita, vaan ne tehdään aina suunnitellusti. Työtehtäviä on siis mahdollista järjestellä siten, että eettisistä tai uskonnollisista syistä ei tarvitsisi raskaudenkeskeytyksiä työssään hoitaa. Joku voisi sanoa, että kyseessä on ammatinvalintakysymys, mutta eikö terveydenhuollon ammattilaisilla ole alalle hakeutuessaan yleensä tavoitteena suojella ja vaalia elämää? Ja kuten todettu, lakiin kirjattu omantunnonvapaus ei edelleenkään poistaisi keneltäkään mahdollisuutta saada tarpeen vaatiessa raskaudenkeskeytystä. Pikemminkin laki olisi myös abortin tarvitsijan puolella: hänen ei tarvitsisi kohdata vaikeassa asiassa mahdollisesti aborttiin kielteisesti suhtautuvaa työntekijää, vaan saisi raskaudenkeskeytyksen hoidettua asiallisesti. 

Jos olet samaa mieltä, käytä kaksi minuuttia ja käy allekirjoittamassa kansalaisaloite.

Lue lisää.

Päiväuniongelmia

Meillä on ongelma. Ja uskoakseni myös järjestelmässä on ongelma. Nimittäin päiväuniongelma. Meidän kolmevuotias ei ole nukkunut päiväunia pitkään aikaan. Kesä mentiin täysin ilman ja keväälläkin jo viikonloput nukkumatta. Ongelmana on päiväkoti ja pakkonukuttaminen siellä. Viikonlopun jäljiltä lapsi saa nukuttua pitkät yöunet 11-12 tuntia, mutta heti maanantaina vuorokausirytmi heittää häränpyllyä, kun päiväkodissa viedään pakkolevolle. Kyllähän siinä paatuneinkin päiväunivastustaja nukahtaa, kun hiljaisessa hämärässä huoneessa hyssytetään peiton alla kaksi tuntia.

Ongelmana on se, että nukuttuaan päiväunet lapsi ei nukahda illalla. Saamme hänet siinä 22.-22.30 välillä nukkumaan. Hermo on kireällä itse kullakin, mutta pahinta minusta on, että lapsen yöunet jäävät päiväunien vuoksi olemattomiksi. Mielestäni 3-vuotiaalle n. 9 tunnin mittaiset yöunet eivät kerta kaikkiaan riitä, eivätkä päiväunet korvaa täysin yöllä menetettyjä tunteja. Päiväkodista ehdotettiin päiväunien lyhentämistä ensin 45 minuuttiin ja sitten puoleen tuntiin, mutta vaikutus tuntuu olevan aivan sama, nukkui lapsi sitten 15 minuuttia tai täyden tunnin. Aamulla hän on rättiväsynyt herätessään, mutta illalla uni ei kerta kaikkiaan tule päiväunien vuoksi, vaikka univelkaakin olisi.

Ikävä kyllä päiväkodin käytäntö meillä on, että kaikki nukkuvat, myös isompien ryhmässä olevat. Ymmärrän sen, että henkilökunnan on tarpeen uniaikaan taukoilla, siivoilla ja tehdä valmisteluja tulevia päiviä varten, mutta sitä en ymmärrä, miksi toisissa päiväkodeissa päiväunettomille kuitenkin onnistutaan järjestämään jotain muuta hiljaista tekemistä. Monet päiväkodin käytännöt ovat valitettavasti peräisin suoraan päiväkotien syntyajoilta 70-luvulta, jolloin lapset tuotiin aamuseitsemältä hoitoon vanhempien lähtiessä tehdastyöhön. Yhteiskunta on muuttunut hurjasti, mutta päiväkoti junnaa edelleen paikoillaan monissa asioissa.

Päiväunet ovat todellinen ongelma meillä sekä lapsen rytmille että koko perheen hyvinvoinnille. Vanhemmilla on pinna kireällä, eikä iltaisin jää yhteistä aikaa parisuhteen hoitoon lainkaan. Lapsi ei saa tarpeeksi tärkeää yöunta ja varmaan päiväkodissakin repivät hoitajat hiuksiaan meidän uniongelmiemme ja ainaisen asiasta vääntämisen kanssa. Olen ajatellut ottaa päiväkodin johtajaan yhteyttä ja kysyä, olisiko heillä mitään mahdollisuuksia edes miettiä rakenteellisia muutoksia päiväkodin toimintaan ja pohtia keinoja järjestää hiljaista tekemistä päiväunittomille lapsille. Tämä kuitenkin onnistuu monissa muissakin päiväkodeissa. En usko, että olemme ainut perhe tämän ongelman kanssa.

Välillä juhlaakin

Viime tekstin synkistä tunnelmista on selvitty, ja adventtia ja joulua kohden mennään. Meillä on töissä tulossa pian isommat iltajuhlat organisaation vuosijuhlien merkeissä, ja jotain päällepantavaa pitäisi löytää. Kotelomekkomallinen pikkumusta kaapista jo löytyy, ja muutama kesäisempi juhlamekko, mutta jotain uutta olisi kiva hankkia. Pukukoodina juhlissa on tumma puku, eli käytännössä voi laittaa pidempää tai lyhyempää mekkoa päälle. Olen harkinnut jopa iltapukumaisemman mekon ostoa, jos näitä akateemisia juhlia rupeaa nyt pikku hiljaa olemaan useamminkin. Laadukkaammat juhlamekot ovat kuitenkin kalliita, ja maksimissaan satasen ajattelin näiden juhlien mekkoon upottaa. Tässä joitain vaihtoehtoja, lyhyttä ja pidempää, joita olen harkinnut.

Nelly.com

Stockmann

Seppälä

Zalando

Seppälä

Lindex

Eniten ehkä houkuttaa nyt tällä hetkellä ulkonäkönsä + hintansa puolesta tuo alimmainen Lindexin mekko. Mekko on Holly & Whyte mallistoa, joka on jo pitkään ollut lempparini. Jotan simppeliä, naisellista ja tummansävyistä siis hakusessa! Täytyy kyllä ehkä pyörähtää vielä jossain varsinaisessa juhlapukuliikkeessäkin, jos sitä kerrankin panostaisi. Nuo pitsimekotkin ovat ihania, mutta toisaalta jokin ajattomampi vaihtoehto voisi olla harkitumpi ostos. Ihanaa, kun pääsee vähän juhlistamaan näin synkän syksyn keskellä!

Aina ei mene kuin....

Nyt on ollut harvinaisen epäonninen viikko. Tai lähinnä tuntuu siltä, että mikään ei onnistu. Raskausrintamalla näkyy vain tummia pilviä. Testasin todella haalean plussan isänpäivänä, mutta seuraavina päivinä jo negatiiviisen, ja tänään alkoivatkin kuukautiset. Ilmeisesti jotain kiinnittymisyritystä saattoi keskenmenon jälkeen olla, mutta kroppa ei ollut vielä valmis uuteen raskauteen. Pari itkuista päivää ehdin jo viettää, mutta nyt on jo vähän seesteisempi olo. Ainakin seuraava kierto vielä yritetään, ja katsotaan sitten, miten käy ja miltä tuntuu. Kovasti stressiä tämä yrittäminen tuntuu saavan aikaan, enkä tiedä, jaksanko enää tätä jatkuvaa oman kropan kyttäämistä ja pelkoa uudesta keskenmenosta. Onhan maailmassa niin paljon apua tarvitsevia lapsia muutenkin. Sijaisvanhemmuus (tai ehkä ensin tukiperhetoiminta) on pyörinyt välillä mielessä, sillä saralla kun apuja tarvittaisiin runsain määrin!

Täytyy myöntää, että kyllä välillä tuntuvat todella epäreiluilta nämä raskautumiseen liittyvät asiat. Parissa blogissa on pohdittu sitä, saako olla onnellinen ja ääneen puhua siitä, miten helppoa oli raskautua. Sanon suoraan, että kyllähän se menetyksen kokenutta ihmistä satuttaa, mutta riippuu ehkä paljon siitä, miten asia tuodaan esille. Jos asia todetaan kovin ylimalkaisesti ja yleistäen, että kylläpä se raskaaksi tuleminen on helppoa, on helppo satuttaa toisenlaisessa tilanteessa olevia. Asia ei nimittäin kaikkien kohdalla todellakaan näin ole. Omasta onnestaan saa tietysti iloita, mutta etenkin kun nykyisin lapsettomuus- ja raskautumisongelmista kärsiviä on paljon, kannattaa todella miettiä, miten asian ilmaisee. Ei minua haittaa, jos joku kertoo raskautuneensa nopeasti, kunhan myös muistetaan huomioida se, että näin ei aina käy kaikilla.

Ja kyllähän se itseäkin v*tuttaa. Tuntuu epäreilulta, että toiset raskautuvat lähes pelkästä toiveesta, ja toisilta otetaan pois se, mikä on jo kertaalleen annettu. On vaikea löytää merkityksiä kärsimykselle ja vastoinkäymisille, vaikka tahtoisinkin ajatella, että kaikella on tarkoituksensa. En tiedä, onko minut nyt laitettu jonkinlaiseen kasvuprosessiin ymmärtämään oma pienuuteni ja se, että kaikkea ei voi hallita. Vai onko kaikki vaan sattuman kauppaa... Mielessä pyöri eilen iltalenkillä koiran kanssa vanha virsi:

Kuka lie kodin, kaupungin löytänytkään,
mikä säilyä voisi maan päällä!
Ilo hetkessä häipyvi maailman tään,
kuni kuihtuvi kukkanen täällä.
Elo täällä kuin unta ja varjoa on,
kuni kuohuva koski se on levoton,
veden lailla se hiekkahan haihtuu.

Jotenkin sopivan synkkiä ajatuksia marraskuuhun. Nyt ei tosiaankaan ole mennyt kuin Strömsössä. Kotona koira ripuloi matolle, toinen oksenteli toiselle matolle, lapsi kasteli sänkynsä yöllä, lompakko unohtui eilen kotiin, kalenteri unohtui tänään, työttömyys uhkaa joulun jälkeen.

Mutta täytyyhän jotain hyvää olla vielä nurkan takana.

Koko perheen vauvakuume

On tämä vauvakuumeilu vaan jännä asia! Muutaman viikon takaisesta menetyksestä huolimatta toiveet ovat taas korkealla ja tekemisen meinikiä on löytynyt vauvanhankintapuuhiin. Nyt ovat edessä taas jännät viikot, jolloin kytätään ensimmäisiä raskausoireita ja pohditaan, onko tärpännyt vai ei. Jos oireita nyt voi muutama päivä ennen kuukautisten oletettua alkamista olla, niin jotain voisikin olla tapahtumassa. Fiilis on kuitenkin levollinen, eli en laske päiviä siihen, kun raskaustestin voi tehdä. Haaveilen edelleen siitä kesävauvasta, eli olisi kyllä mahtavaa, jos olisi tärpännyt.

Ennen esikoista olin haaveillut lapsesta hurjan pitkän aikaa. Heti naimisiin menon jälkeen jätimme ehkäisyn pois ja positiivinen raskaustesti ennen ensimmäisiäkään luomukuukautisia yllätti täysin. Muistan vieläkin sen tunteen, kun olimme ruokaostoksilla Citymarketissa ja minulla oli syysflunssa päällä. Yskiminen sattui oudosti alavatsaan, ja mutisin epäilevänä miehelleni, että mahdankohan olla raskaana. Outo fiilis sai minut pyörtämään autolta takaisin kauppaan ja raskaustestiosastolle. Kaksi testiin piirtyvää punaista viivaa muuttivat elämämme lopullisesti.

Nyt kaapissa odottelee muutama raskaustesti valmiina. Sydän ja syli ovat avoinna. Sinua odotetaan ja toivotaan, koko perhe. Isosiskosi on piirtänyt sinusta jo monta kuvaa. Tässä kuvassa olet keinumassa hänen kanssaan vasemman puoleisessa keinussa. Saavuthan jo pian luoksemme, vaikka täällä kylmää ja pimeää onkin.