Maalaishiiri vai kaupunkilaishiiri?

Maalta kaupunkiin opiskelujen perässä muuttaneena ja nyt reilun kymmenen vuotta kaupunkilaisena eläneenä olen aina kokenut olevani jotenkin kahden maan kansalainen. Maaseutuun ja pienellä paikkakunnalla elämiseen on muodostunut jotenkin romanttinen suhde, jota vaalin aina välillä haaveissani. Olemme nyt olleet maalla mummolassa viikon verran, ja romanttiset kuvitelmat ovat karisseet niin kuin aina, kun tänne palaan. Täällä on todella pienet piirit, kaupassakaan ei voi käydä ilman, että joku tunnistaisi (yeensä tunnistajaa et kuitenkaan itse tunnista, vaan hän tuntee vanhempasi...). Jos joku on nähnyt minut kaupassa vauvavatsan kanssa, voin olla varma, että puoli kylää tietää asiasta ensi viikkoon mennessä.

Toinen itseäni erityisesti viime aikoina askarruttanut asia on arvomaailmojen erilaisuus maaseudun ja kaupungin välillä. Nämä ovat ehkä karkeita yleistyksiä, mutta esimerkiksi viime vaalien aikaan en voinut olla kiinnittämättä huomiota keskustan ja perussuomalaisten vankkaan kannatukseen täällä maaseudulla. Ilmeisesti satun kaupungissa elämään huomaamattani melkoisessa punavihreässä kuplassa, sillä esimerkiksi omasta ystäväpiiristäni ja työpaikaltani tuntuu olevan vaikea löytää muuta kuin vihervasemmistolaista tai kokoomuksen arvomaailmaa. Myös Facebookissa keskustelu on viime aikoina käynyt arvojen tiimoilta kiivaana. Maaseudulle jääneet lapsuudenystävät ovat viime päivinä esittäneet maahanmuuttokriittisiä puheenvuoroja, kun taas kaupunkilaiset ovat osallistuneet Meillä on unelma -mielenosoituksiin ympäri Suomen. Ja edelleen, nämä ovat karkeita yleistyksiä, mutta jotain perää havainnoissani ehkä kuitenkin on. En halua myöskään arvottaa kumpaakaan arvomaailmaa puoleen tai toiseen, mutta todettava on, että erilaisia ovat.

Olen tuntenut aina itseni jotenkin kodittomaksi sekä konservatiivisemmassa maalaisympäristössä että liberaalimassa kaupunkilaisympäristössä. Molemmissa ympäristössä olen kokenut tarpeelliseksi puolustella toisenlaista elämäntapaa ja arvoja. Muistan, kun otin kerran nokkiini oikein kunnolla, kun eräs työkaveri kehtasi todeta, että maalla asuu yksinkertaista porukkaa. Toisaalta itse tulee täällä välillä päiviteltyä tiettyä ajatusmaailman mustavalkoisuutta, konservatiivisuutta ja halua pitää perinteistä kiinni. En voi sietää kommentteja, kuten "kyllähän neekeri-sanaa on ennenkin käytetty" tai "jätetään salaatit ja muut pupun ruuat pupuille", mutta koen silti aina tarvetta puolustella liberaaleissa piireissä myös konservatiivisempaa elämäntapaa. Niin paljon, kuin viihdynkin korkeasti koulutettujen ihmisten seurassa, en aina jaksa kuunnella hienostelevaa keskustelua viime viikonlopun taidenäyttelyistä tai asiantuntevaa ja knoppitietoa heittelevää arviota eilen järjestetystä konsertista.

Olen maalla kasvanut ja kaupunkilaistunut pala palalta. Alkuun oli välillä melko juntti tunne tietyissä piireissä esimerkiksi yliopistolla. En tuntenut oikeita pukeutumissääntöjä, en oikeanlaista small talkia tai osannut tilata trendikästä kahvia kuppilassa. Pikku hiljaa erilaisia asioita ja arvomaailmaa alkoi kuitenkin omaksumaan, enkä oikein enää voisi kuvitella eläväni pienellä paikkakunnalla. Jotenkin kaupungin henkinen ilmapiiri vastaa enemmän omaa arvomaailmaani. On erilaisia ihmisiä, erilaisia näkukulmia ja vapautta tehdä asiat niinkuin itse haluaa. Tykkään käydä sivistynyttä (joku voisi sanoa snobbailevaa) keskustelua lounasravintolassa työkavereiden kanssa ja laittaa etnistä ruokaa kivoista raaka-aineista kotona. Toisaalta nautin myös siitä, että omalta takapihalta pääsee suoraan mustikkametsään, lapset saavat kasvaa rauhallisessa ympäristössä ja kukkakauppiaalta saa alennusta, koska hän sattuu olemaan isäsi sokeriserkku.

En oikein pääse näistä ajatuksista puusta pidemmälle. Ehkä tulen aina kokemaan tietynlaista kahden kulttuurin välissä olemista ja kuulumattomuuden tunnetta. Se johtuu arvojen, elämäntapojen ja yhteiskuntaluokkien eroista. Toisaalta on rikkautta kyetä katsomaan asioita erilaisista perspektiiveistä ja omata kokemusta erilaisista elämänpiireistä. Toisaalta aina saa kokea, ettei koskaan kuulu täysin kumpaankaan ympäristöön. Mutta sen voin kyllä hyväksyä.

Toiveena lääkkeetön synnytys

Esikoisen syntymä oli itselleni vaikea, jopa traumaattinen. Synnytystä lähdettiin käynnistämään raskauden mentyä yliajalle rv 42+0. Kolmantena käynnistyspäivänä alkoi tapahtua: vihreä lapsivesi meni aamulla ja voimakkaat supistukset alkoivat välittömästi. Tätä ennen en ollut tuntenut ainuttakaan kivuliaampaa supistusta. Synnytys oli alusta loppuun saakka lääkkeillä kontrolloitua: supistukset käynnistettiin ja niitä voimistettiin keinotekoisesti lääkityksellä. Sain sekä epiduraalipuudutuksen, että ponnistusvaiheessa spinaalipuudutuksen voimakkaan selässä tuntuneen hermokivun vuoksi. Vauvan sydänäänien laskun vuoksi hänet autettiin lopulta imukupilla maailmaan ja kiidätettiin pian lastenosastolle koholla olleiden tulehdusarvojen vuoksi sekä lisähappea saamaan. Lastenosastolla vierähtivät ensimmäiset päivät, ja minut kärrättiin sängyllä omaan huoneeseeni, sillä en ensimmäisenä vuorokautena pysynyt pystyssä pyörtymättä.

Karut kokemukset ensimmäisestä synnytyksestä ovat jääneet taakse ja ajan kultaamiksi neljän vuoden aikana. Pitkään kuitenkin ajattelin, etten halua enää ikinä synnyttää. Jostain se ajatus kuitenkin vuosi sitten lähti, että toinen raskaus ja synnytys voisivat sittenkin olla mahdollisia. Heti alusta saakka tiesin, että tällä kertaa haluan synnytyksestä toisenlaisen kokemuksen. Uskon, että esikoisen syntymän komplikaatiot johtuivat ensisijaisesti lapsen häätämisestä ulos lääkkeiden voimalla. Hän ei kerta kaikkiaan ollut vielä valmis syntymään. Vihreä lapsivesi viittasi sikiön ahdinkotilaan ja voimakkaat lääkkeet pitkin synnytystä eivät tuoneet sitä parasta lopputulosta. Luin juuri Cytotec-käynnistyksistä, että niihin liittyy usein komplikaationa vihreä lapsivesi, kun voimakkaat supistukset aiheuttavat liikaa painetta vauvalle.

Tällä kertaa olen valmistautunut tulevaan synnytykseen aivan eri tavalla. Olen perehtynyt luonnonmukaisempaan synnytykseen ja olen vakuuttunut, että se on tällä kertaa tapa, johon tähdätään. Missään tapauksessa en toivo synnytystä käynnistettävän lääketieteellisesti tällä kertaa. Mieluummin koetan vaikka akupunktiota tai vyöhyketerapiaa. Kivunlievityksessä pidän optiona edelleen epiduraalia/spinaalipuudutusta tiukassa tilanteessa, jos omat voimat eivät kerta kaikkiaan riitä. Minua kiehtoo kuitenkin ajatus naisen kropan omasta voimasta ja mahdollisuudesta selvitä synnytyksestä lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä käyttäen. Kotiin on hankittu mukavasti arsenaalia lääkkeettömään synnytykseen valmistautumiseen:

Hankkimani Ina May's guide to childbirth -teos on ollut todella silmiä avaava. Kirjoittaja on kätilö, joka on hoitanut synnytyksiä lääkkeettömästi jo vuosikausia. Hänen synnytyskeskuksessaan synnytykset, joihin on jouduttu jotenkin lääketieteellisesti puuttumaan (esim. imukuppi tai keisarinleikkaus), ovat minimissä verrattuna tavallisiin sairaaloihin. Suosittelen ehdottomasti kirjaa kaikille raskaana oleville naisille. Minulle se on ainakin tuonut lisää luottamusta omaan kehoon ja uutta tietämystä siitä, miten synnytykseen voi etukäteen valmistautua. Rentoutuminen, turvallisuuden tunne ja supistuksille antautuminen tuntuvat olevan avainasemassa. Jos nainen on koko synnytyksen ajan kireä, taistelee supistuksia vastaan tai häntä häiritään kovakouraisilla sisätutkimuksilla tai vieraiden ihmisten rynnistämisellä synnytyshuoneeseen, saattaa synnytys hidastua ja kohdunsuu pahimmassa tapauksessa jopa sulkeutua takaisinpäin. Synnytyksessä tärkeää olisi rauhallinen ja rakastava tunnelma sekä se, että naisen omat hormonit saisivat lääkkeiden sijaan toimia. Liika adrenaliini pelon vuoksi ei ole hyvästä. Jokainen meistä on varmaan kuullut tarinoita siitä, kuinka sairaalaan (outoon paikkaan) saapuminen saa supistukset lakkaamaan saman tien. Itselleni lohduttava ajatus on ollut, että supistuskipu ei ole merkki siitä, että olet vahingoittumassa. Se on merkki siitä, että synnytys etenee ja vauva on kohta maailmassa.

Mielenkiintoista oli myös lukemani ajatus kohdunkaulan toiminnasta. Sen toimintaperiaate on samanlainen kuin esimerkiksi virtsarakolla. Monelle tuttu tilanne on varmaan se, että ei kerta kaikkiaan pysty pissaamaan toisen henkilön ollessa läsnä, vaan virtsarakko kieltäytyy avautumasta. Myös kohdunkaula toimii samalla tavalla, sitä ei kerta kaikkiaan voi pakottaa aukeamaan, vaan tarvitaan rentoutumista. Kohdunkaulan toimintaa on aivotutkimuksessa havaittu kontrolloivan aivojen vanhempi alue, joka vastaa primitiivisemmistä toiminnoista, joihin myös esim. virtsaaminen kuuluu. Synnytyksessä olisi tärkeää pystyä rentoutumaan siten, että aivojen tiedollisesta toiminnasta vastaavat alueet eivät olisi voimakkaasti aktivoituneina, vaan nainen voisi antautua primitiivisempien tunteiden valtaan. Rentoutuminen ja rauhallinen synnytysympäristö ovat tähän ehdottomia edellytyksiä.

Kirjasin tähän hieman synnytystoivelistaani, jota toivon noudatettavan, mikäli synnytys etenee normaalisti:

- Toivoisin voivani olla mahdollisimman pitkään kotona synnytyksen alkaessa
- Haluan voida liikkua, syödä ja juoda vapaasti synnytyksen aikana
- Toivoisin pääseväni avautumisvaiheessa ammeeseen (vesisynnytys ei valitettavasti ole mahdollinen omassa sairaalassani, mikä harmittaa kovasti)
- Toivon, että synnytyshuone olisi rauhallinen paikka, jossa ei ravaa ylimääräistä väkeä (ei lääketieteen kandeja, kiitos). Toivon, että ihmiset koputtaisivat ja odottaisivat lupaa ennen sisään tuloaan.
- Toivon, ettei sikiöpussin kalvoja puhkaistaisi, mikäli se ei ole tarpeen
- Toivon, että vauvan sydänääniä seurattaisiin käyrällä vain tilanteen niin vaatiessa, etten joudu turhaan makaamaan paikoillani sängyssäni. Toivon, mikäli vauvalla ei ole hätää, hänelle ei kiinnitettäisi scalp-anturia (aiheuttaa vauvalle kipua ja vaatii kalvojen puhkaisua. Sydänääniä voi seurata myös dopplerilla).
- Toivon, että sisätutkimuksia tehtäisiin vain tarpeen mukaan (lääkkeettömästä äidistä kyllä yleensä huomaa, missä vaiheessa synnytys on meneillään)
- Toivon, että välilihaa ei rutiininomaisesti leikattaisi, vaan kätilö tukisi sitä lämpimillä pyyhkeillä
- Toivon, että saisin ponnistaa hyvältä tuntuvassa asennossa niin, että voin käyttää maan vetovoimaa hyväksi (ei siis sängyssä puolimakuullaan)
- Toivon, että saisin ponnistaa omassa tahdissani kehoani kuunnellen
- Haluaisin, että napanuora saisi sykkiä loppuun, ennen kuin se leikataan. Toivon, että mieheni saisi leikata napanuoran.
- Toivoisin mahdollisuutta kiireettömään ja rauhalliseen ensi-imetykseen, miten kauan se sitten kestääkään

Hieman jännittää, miten sairaalassa suhtaudutaan lääkkeettömään synnytykseen, mutta aion kyllä pitää pääni ja ohjeistaa miestäkin pitämään puoliani. Toivon, että saan kätilön, jolle lääketieteelliset toimenpiteet eivät ole itsestäänselvyys vaan minua kannustetaan toiveissani lääkkeettömyyteen. Maalaisjärjen pidän kuitenkin mukana ja sallin kaikki toimenpiteet, jos vauvan tai minun henkeni on vaarassa. Tällä hetkellä odotan synnytystä melkein innoissani ja toivon todella, että saan tällä kertaa sen onnistuneemman synnytyskokemuksen!

Rv 27+ ja kroppakriiseilyä

Tällä viikolla olen vuoroin iloinnut ja kriiseillyt muuttuvan kropan kanssa. Kevyt ruokavalio on tepsinyt mukavasti, ja paino on pysytellyt nyt pari viikkoa samoissa lukemissa. Hitaampi painonnousu viimeisen kolmanneksen ajalle ei todellakaan harmittaisi! Oma olotila on tuntunut myös kivalta ja reippaalta, kun syö terveellisesti. Makeanhimostakin on päässyt yllättävän nopeasti eroon, pala tummaa suklaata silloin tällöin riittää.

Kroppa ja mieli tuntuvat valmistautuvan pikku hiljaa jo tulevaan synnytykseen, vaikka sinne vielä kolmisen kuukautta onkin. Ensimmäiset maitobaarin vuodot sain kokea rv 27+6 saunan lauteilla, ja tänään aamullakin toisesta rinnasta nousi hieman oranssia kolostrumia. Vasen rinta oli viimeksikin tuottoisampi, ja nytkin vaikuttaa siltä, että sieltä sitä maitoa irtoaa helpommin. Esikoisen ajalta muistan viimeisiltä raskausviikoilta, että yöpaita oli usein märkänä aamulla ja täynnä outoja oransseja tahroja. Silloin kesti hetken tajuta, mistä on kyse. Nyt tuntuu mukavalta huomata, että kroppa on mukana tässä touhussa jo näinkin varhain!

Olen aiemminkin kirjoitellut, että en oikein sulata kauhean hyvin kommentteja vatsan kokoon liittyen. Tällä viikolla raskaushormonit ottivat ensimmäistä kertaa ylivallan, ja pahoitin mieleni oikein kunnolla vitsiksi tarkoitetusta kommentista. Minulla ja kaverillani on lasketut ajat parin viikon välillä toisistaan, ja eräs mieshenkilö totesi meidän molempien mahoja vertailtuaan, että minulla taitaa olla laskettu aika jo pian käsillä. Kun vastasin, että itse asiassa menemme aika samoilla viikoilla, sain kuulla, että ilmeisesti odotan sitten kaksosia. Kun ystäväni yritti sanoa, että meillähän on aika samankokoiset mahat, henkilö jatkoi vielä vitsailuaan, että niin onkin, jos pullistat mahaasi tuolla tavalla ulospäin. En oikein saa suutani auki tuollaisissa tilanteissa, ja kotona piti sitten miehelleni itkeä tirauttaa ja purkaa pahaa mieltä. Mielestäni vatsani ei ole mikään jättimäinen, vaikka ehkä pienempiäkin on olemassa. Muistelen kyllä, että esikoisen raskaudessakin miehet olivat niitä pahimpia "hauskojen" vitsien laukojia vatsan kokoon liittyen. Sain mm. kuunnella "rantapallo"-nimitystä muutamaan otteeseen eräältä kollegalta; sehän oli hänen mielestään todella hauskaa! Kyllähän se vatsa raskauden aikana kasvaa, mutta se ei mielestäni anna kenellekään oikeutta kommentoida vatsan kokoa suuntaan tai toiseen. Eihän se normaalistikaan ole korrektia. Voi kunpa kuulisi välillä niitä kommentteja, että onpa sinulla kaunis raskausvatsa, ihan kokoon viittaamatta!

Näin ne viikot kuuluvat, juuri alkoi toisen kolmanneksen viimeinen viikko. Odotan tulevaa synnytystä innolla, ja kotiin on hankittu kirjallista arsenaalia synnytykseen valmistautumiseksi. Niistä vaikka seuraavalla kerralla lisää!

Raskausviikko 26+ ja ruokavaliomietteitä

Raskausviikon 26 odotetuin juttu taisi olla ylimääräinen ultra, johon minut määrättiin rakenneultran jälkeen jonkun koholla olleen hormoniarvon vuoksi. Ultran tarkoituksena oli varmistaa vauvan riittävä kasvu ja istukan toiminta.

Keskiviikkoaamuna ilmoittauduin äitiysultraan ja huomasin harmikseni ulkomaalaisen lääkärin nimen kohdallani. Uskon, että he varmasti ovat yhtä päteviä kuin suomalaisetkin kollegansa, mutta kommunikointiongelmia minulla on aiemminkin ollut muutaman kanssa. Tämä kerta ei ollut poikkeus. Tiukka täti komensi minut makuulle sängylle ("housut alemmas!") ja alkoi ultrata mumisten samalla käsittämättömiä itsekseen. Ei puhettakaan, että olisi tarkemmin selittänyt, mitä tarkalleen ottaen ollaan tutkimassa.

Vauvan kasvu oli kuitenkin ilmeisesti kunnossa, ilmeisesti vähän liiaksikin, sillä tällä hetkellä kaveri näytti kasvavan yläkäyrällä, eli tulossa olisi tätä vauhtia (tälläkin kertaa) isokokoinen vauva. Lääkäri määräsi minulle uuden ajan kuuden viikon päähän, mutta minulle jäi vähän epäselväksi, tarkkaillaanko nyt edelleen vauvan kasvua ja istukan toimintaa, vai jouduinko nyt syyniin, koska olen mahdollisesti kasvattelemassa jättiläistä. Käsittääkseni yhden ultrauksen (varsinkin näillä viikoilla tehdyn) perusteella on kuitenkin mahdotonta tehdä tarkkaa arviota lapsen koosta, joten katsotaan sitten reilun kuukauden päästä, vaikuttaako vauva vielä isolta.

Jättiläispelotteluista säikähtäneenä otin kuitenkin ohjat omiin käsiini ja karsin ruokavaliosta hieman ylimääräisiä pois. Herkut jäivät, samoin vaaleat viljat, sokeroidut rahkat ja jugurtit sekä rasvaiset kastikkeet. Lautasmalli on ollut viime päivät paras ystäväni, tosin en ole juurikaan nauttinut pastaa, riisiä tai perunaa, vaan sen sijaan aina yhden ruisleivän ruuan kanssa. En niin kaipaa hiilarilisukkeita aterialleni, mutta ilman leipää en voisi elää! Sovelletulla raskausdiabetesruokavaliolla siis mennään, vaikkei sellaista minulla virallisesti olekaan todettu. Mieluummin näin, jos se saa vauvan kasvun tasaantumaan.

Ruokavalio on vaikuttanutkin sen verran, että paino on ollut piirun verran laskusuhdanteinen viime päivät. Ei mitään huomattavaa painonpudotusta, mutta satoja grammoja alaspäin. Painoa on tähän mennessä tullut tasaisesti se n. 500g/vko, yhteensä n. 10 kg. Maksimissaan 5 uutta lisäkiloa ottaisin mielelläni tässä viimeisen kolmanneksen aikana. Mutta ehkäpä painoakaan ei tule enää samaa tahtia, jos ruokavalio pitää loppuun saakka. Pienen palasen tummaa suklaata olen kyllä itselleni silloin tällöin sallinut, ja elokuisten synttäreiden kunniaksi aion nauttia irtokarkkeja niin paljon kuin napa vetää! Satunnainen suklaapala pitää mielen iloisena ja turhat mieliteot poissa! :) Hyvän olon terveellinen kasvispitoinen ruokavalio on ainakin tuonut. Eikä herkkujaan tee enää niin mieli, kun ateriarytmi on säännöllinen ja kroppa saa hyvää polttoainetta ruuasta.

Masu näytti rv 26 tältä:

4-vuotiaan juhlat

Juhlimme esikoisen 4-vuotissynttäreitä juhannuksen jälkeisellä viikolla. Ajankohta on aina haastava, sillä varsinainen syntymäpäivä sijoittuu miltei aina juhannukselle. Kesällä muutenkin ihmiset ovat paljon reissussa, joten koskaan ei tiedä, ketkä paikalle pääsevät. Tänä vuonna päädyimme pitämään kahdet pienet juhlat: torstaina kaverisynttärit muutamalle pihapiirin lapselle ja lauantaina sukulaisille ja ystäväperheille. Lauantain juhliin ei harmi kyllä päässyt osallistumaan puoletkaan kutsutuista, mutta toisaalta oli ihan kiva juhlia pienellä porukalla sukulaisten parissa.

Synttäritarjottavien kanssa onnistuin sähläämään oikein urakalla. Olin päättänyt vihdoin opetella ja saada onnistumamaan macaronseja, mutta eihän siitä tälläkään kertaa mitään tullut, vaikka pidänkin itseäni suht hyvänä leipurina. Taikinasta ei vaan kerta kaikkiaan tule onnistunutta. Toisesta satsista olisi ehkä tullut ihan käyttökelpoinen, mutta pursotin turhan isoja keksejä, joita ei voinut laittaa tarjolle. Toinen epäonnistuminen sattui suklaakakun kanssa: pohjasta tuli täydellinen, mutta kuorrutuksen kanssa itkettiin, raivottiin ja heitettiin rahaa kankkulan kaivoon. Ohjeessa neuvottiin sulattamaan Pätkis-suklaata tavallisen suklaan kanssa. Sulatin suklaat kiltisti vesihauteessa, mutta pätkis ei ilmeisesti kerta kaikkiaan sula, jos sitä on liikaa. Tai sitten lämpötila oli liikaa. Tai tähdet väärässä asennossa... Rouhin suklaan pieniksi hipuiksi, mutta sekään ei auttanut. Epäonnistuttuani sulatusyrityksessä kaksi kertaa ja heitettyäni n. kilon pätkistä roskikseen luovutin, ja hain kaupasta Maraboun minttukrokanttisuklaata. Toimi! Kakusta tuli lopulta aivan ihanaa, mutta toiste en kyllä Pätkistä lähde sulattamaan...

Muita tarjoiluja synttäreillä olivat lasten juhlissa täytetyt pitaleivät, hedelmät, popcornit, vadelma-kinuskituulihatut, mokkapalat ja valkosuklaa-raparperimuffinssit. Eniten taisi mennä hedelmiä ja popcornia, jota varten olin ostanut pikku tötteröitä kaupasta. Ilmeisesti lapsiin vetoaa lähinnä se, miten ruoka on asetettu esille (sekä mahdollisuus kuljettaa sitä ympäri kämppää leikkien lomassa...). Sukulaissynttäreillä tarjottiin edellä mainittua minttusuklaakakkua, kahta suolaista piirakkaa sekä lemon curdilla ryyditettyä mansikka-mascarponejälkkäriä. Tarjoilut hävisivät pöydästä ennen kuin ehdin kuvata, taas perinteisesti.

4-vuotias sai meiltä lahjaksi pari kirjaa ja katuliidut. Nämä Oppi&Ilo-sarjan pyyhittävät puuhakirjat ovat pitkään olleet suosikkejani, ja esikoiselle hankittiin tällä kertaa numeroita sisältävä kirja. Toinen teos oli Soiva tuutulaulukirja, josta on lauleskeltu lähes joka ilta unilauluja. Muilta lahjaksi saatiin mm. palatsin palleroita, prinsessa-legoja ja askarteluhelmiä. On se vaan mukavaa kerran vuodessa järjestellä synttäreitä!

Lomaa ja mahakuulumisia rv 21+-25+

Tämäkin tutkija on nyt sitten oleskellut lyhyellä, mutta sitäkin odotetummalla kesälomalla! Oma työni on todella joustavaa, aikataulut saa päättää itsenäisesti ja etänäkin saa tehdä niin paljon kuin sielu sietää. Sen vuoksi työtä ja vapaa-aikaa on välillä vaikea erottaa toisistaan, eikä työasioiden tunkeutumista vähintäänkin ajatuksen tasolla muuhun arkeen oikein voi estää. Nyt olen kuitenkin merkannut työajanseurantaan ihan virallisia lomapäiviä pari viikkoa, joten olen pyrkinyt aktiivisesti pitämään lomamoodia päällä. Blogikin on saanut lomailla, mutta nyt yritän löytää aikaa kirjoittaa vähän aktiivisemmin.

Esikoisellakin alkoi loma päiväkodista juhannuksena kuudeksi viikoksi. Kesäsulku on todella pitkä, emmekä halua tänäkään vuonna laittaa lasta vieraaseen varahoitopaikkaan. Pidämme siis mieheni kanssa vuorotellen vapaapäiviä, ja myös isovanhemmat on rekrytoitu tietyille päiville hoitajiksi. Esikoinen vietti myös 4-vuotissynttäreitään juhannuksen jälkeisellä viikolla. Täytynee tehdä synttäreistä oikein oma postauksensa, kunhan saan aikaiseksi.

Helteet ovat hellineet meitäkin muutaman päivän ajan. Itse en ole tosin erityisemmin lämpimästä nauttinut, sillä raskaus alkaa viedä veronsa ja hiki iskee heti lämpömittarin karatessa kahdenkymmenen paremmalle puolelle. Olo on ollut aika nuutunut ja voimaton välillä, enkä käsitä, miten esikoisesta viimeisilläni ollessani nautin täysillä kesän 2011 juhannuksen hellejaksosta. Jälleen kai se pitää todeta, että reilussa neljässä vuodessa kroppa ikääntyy sen verran, että vaikutukset alkavat näkyä ja tuntua. Koirat ovat väsymyksestä huolimatta saaneet päivittäiset lenkkinsä, ja yritän kovasti sulatella juhannuksena ja 4-vuotissynttäriviikolla mukaan tarrautuneita ylimääräisiä kiloja  grammoja. Pakastin kuitenkin pullistelee vielä ylimääräisiä herkkuja, joten hieman tahdonvoimaa tässä vaaditaan...

Vauva tuntuu voivan mainiosti ja olevan melkoisen reipas kaveri liikkumaan. En tiedä olenko vain unohtanut, mutta tuntuu kyllä liikkuvan ja potkiskelevan huomattavasti sisartaan enemmän. Öisinkin herään usein pikku jumppatuokioihin. Eilen esikoinen taisi ensimmäistä kertaa malttaa pitää kättään vatsalla paikallaan niin kauan, että tunsi pikku potkuja käteensä. Ilme oli näkemisen arvoinen! Esikoinen suhteutuu muutenkin vauvavatsaan äärimmäisen rakastavasti ja jakelee pusuja ja haleja useamman kerran päivässä. Usein myös iltalaulu ja iltarukous huolehditaan vauallekin.  Miehen kanssa tunnustelemme vauvan potkuja aina nukkumaanmenoaikaan, se on kiva lopetus päivälle. Ensi viikolla meillä onkin ylimääräinen ultra, jossa tarkistetaan vauvan kasvu ja istukan toiminta. En ole itse huolissani ja uskon vauvan kasvaneen hyvin, mutta kivahan se on päästä taas pientä kurkistamaan.

Rv 22 käväisin taas neuvolassa pyörähtämässä. Neuvolassa käsiteltiin Kela-asioita ja tehtiin perusmittaukset. Netissä pääsee nykään täyttämään synnytyssairaalaan esitietolomakkeen, mikä oli minusta kiva uudistus. Aion käydä kirjaamassa ylös kattavan synnytystoivelistan. Toiveenani on tällä kertaa luonnollinen ja mahdollisesti jopa lääkkeetön synnytys, mikäli kantti kestää. Tästäkin voisin postata myöhemmin tarkemmin. Neuvolassa kaikki oli hyvin, painoa on tullut tasaisesti n. 500g/vko. Verenpaineet olivat jälleen matalat, 99/66, mutta minulle lukema on melko normaali. SF-mittakin otettiin ensimmäistä kertaa, ja se oli hivenen alle keskikäyrän, mitä ei kyllä pötsin koosta päätellen uskoisi... Pari neropattia minulta on jo tullutkin tiedustelemaan, onko laskettu aika kohta käsillä. No, vielä sinne lokakuulle saisi kasvatella mahaa... Kovin kaunis ja hehkeä ei tämä raskausolemus mielestäni ole, mutta minkäs teet, kun kroppa on sen mallinen, että vatsa puskee esiin voimalla. Vatsa alkaa myös jo tuntua välillä hankalalta, sitä kiristelee usein ja painavakin mokoma on. Selkeää kasvuspurttia on havaittavissa. Seuraava neuvola meillä onkin vasta elokuussa ylimääräisen ultran vuoksi.

Kesäloma alkaa itselläni vedellä viimeisiään. Huomenna viemme illalla esikoisen mummolaan pariksi päivää hoitoon. Minulla ja miehelläni työt jatkuvat normaalisti, mutta keskiviikkona mies ja lapsi lähtevät yhteiselle lomalle Helsinkiin koko loppuviikoksi. Jään itse mielihyvin kotiin nauttimaan omasta rauhasta (ja työnteosta...). Koleasta säätiedotuksesta päätellen ensi viikko tehdäänkin etänä ihan täältä kotiluolasta käsin. Toisaalta myös kauniilla säällä teen mielelläni etäpäiviä parvekkeella loikoillen, joten työmaan ovea en todennäköisesti heinäkuussa kovin monta kertaa tule avaamaan. On se vaan ihanaa, että on kesä!