Ensimmäiset viikot vauvan kanssa

Blogi on elänyt hiljaiseloa syystä nimeltä vauva. Suloinen pikkuinen on melkoinen sylikissa, eikä ylimääräistä aikaa turhille hömpötyksille kuten blogin kirjoittamiselle juuri siunaannu. Tänäänkin laitoin tunnollisesti tiskit ja pyykit ennen koneelle istahtamista. Vauva on uinunut puolitoista tuntia vaunuissa parvekkeella, mikä on tässä huushollissa todella harvinaista. Vauvan hyväntahtoisuus vaihtelee päivittäin: toisina päivinä nukutaan ihan yksikseen pitkät päiväunet, toisina taas ei suostutua päikkäreille edes äidin ja tissin kera. Vaunuissa sentään nukkuu aikansa, ainakin kun jaksaa heijata.

Yllättävän ihanaa tämä vauva-arki on kuitenkin ollut! Vauva on erittäin rakastettava ja hurmaava. Esikoinenkin tykkää hänestä valtavasti, ja onneksi harmitukset kohdistuvat meihin vanhempiin, ei pikkusiskoon. Vauva on solahtanut arkeemme yllättävänkin helposti, kuin olisi kuulunut perheeseen pidemmänkin aikaa. Hoitorutiinit tulevat selkärangasta ja imetys on sujunut hienosti. Maitoa tulee juuri sopivasti ja pikkuinenkin vaikuttaa ihan tyytyväiseltä, mitä nyt toisen rinnan suihkuaminen ja toisesta hänen makuunsa liian hitaasti tuleva maito välillä harmittavat.

Univaje on ehkä se pahin uhka onnellisuudelle tässä vaiheessa. Välillä yöunet jäävät lyhyiksi eikä päiväuniakaan oikein saa otettua. Pelastuksia ovat olleet tunnin mittainen Pikku Kakkonen, jonka aikana saa usein jonkin verran unta vauvan kanssa esikoisen istuessa liimattuna tuolissaan. Olen muutenkin mennyt helpoimman kautta, ja ottanut esimerkiksi vauvan sänkyyn nukkumaan viereeni yösyöttöjä helpottamaan. Mies on ihan omasta tahdostaan siirtynyt esikoisen huoneeseen vierassänkyyn nukkumaan. Toimii kaikille näin parhaiten! Hieman kyllä jo odotan, että saisin aikuistakin uniseuraa jo pian...

Vauva on pyörinyt menossa mukana aktiivisesti. Myös akateeminen aivopesu on aloitettu pienestä pitäen, ja pikkuinen oli tällä viikolla mukanani tutkijaseminaarissa narratiivisesta haastattelusta kuulemassa. Mitään työjuttuja en ole kyllä ehtinytkään miettiä äitiyslomalla, mutta ehkä sitten muutaman kuukauden päästä, kun vauvallakin alkaa jo olla rytmiä ja pidempiä unijaksoja (toivon mukaan...). Haamuminäni oli kyllä eilen Kasvatustieteen päivillä Vaasassa pitämässä esitelmää kesällä tehdystä tutkimuksesta (kollegat onneksi hoitivat puhumiset tällä kertaa!).

Synnytyksestä palautuminen on sujunut hienosti. Vielä olisi sellaiset 3-4 kg raskauskiloja sulatettavana, mutta ne tuntuvat kyllä häviävän ihan itsestään, jos vain malttaa pysyä herkuista erossa. Liikuntaa olen aloitellut vaunulenkkien merkeissä ja eilen vetäisin ensimmäiset varovaiset jumpat. Ehkä se keskivartalo alkaa sieltä pikku hiljaa taas löytymään ja imetysjumit hartioista poistumaan. Siitä en kyllä viitsi edes kertoa, miten tyhmyyksissäni menin kokeilemaan vanhoja farkkuja jalkoihin... Olisi pitänyt viime kerrasta oppia!

Tällaiset kuulumiset tällä kertaa, ehkäpä ehdin jossain välissä taas päivittelemään ahkerammin.

Lokakuinen synnytyskertomus

Minulla oli raskausviikolla 39 ollut hieman sellainen olo, että vauva saattaisi pian olla tulossa, mutta en oikein uskaltanut luottaa tähän tunteeseen, sillä esikoinen syntyi vasta rv 42+2. Maanantai-iltana luulen vauvan pään kiinnittyneen, sillä olo oli melko tuskaisa lapsen pungertaessa itseään alemmas ja alemmas. Näinä päivinä taisin myös painella synnytystä käynnisteleviä akupisteitä käsissä ja jaloissa, liekö silläkin ollut positiivista vaikutusta. Tiistaina hieman supistelikin, ja olo oli kuin kuukautisten alkaessa. Sain myös ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan allergisen kohtauksen sohvalle nukahdettuani. Nenää kutitti ihan hulluna, enkä saanut nukuttua. Keskiviikkona totesin kaverille, että on ollut sen verran outo olo, että jospa tästä päästäisiinkin pian synnyttämään. Illalla käytin koiran lenkillä revontulten loisteessa ja mietin, olisivatko valot taivaalla merkki jostain... olo oli seesteinen ja maailmaa syleilevä.

Myöhemmin keskiviikkoiltana katselimme mieheni kanssa tietokoneen näytöltä tiistaina väliin jäänyttä Zoo-sarjaa. Minua supisteli hissukseen välillä, ja aloin huvikseni kellottamaan supistuksia. Niitä tuli noin 10 minuutin välein, mutta ne hiipuivat kuitenkin nukkumaan mennessä. Nukuin todella sikeästi aamu neljään, jolloin heräsin taas supisteluun. Kellottelin niitä kaikessa rauhassa, ja 10 minuutin välein niitä tuntui taas tulevan. Nousin viiden aikaan ylös sängystä, kun en saanut enää unta. Kuiskasin myös miehelleni, että vähän supistaa, mutta nuku sinä vielä. Ei tarvinnut kahta kertaa käskeä.

Jossain vaiheessa aamuyötä tajusin, että supistuksia tulee tiheämmin ja sairaalakassi on vielä pakkaamatta loppuun. Herättelin epäuskoisen mieheni ja aloin pakkailemaan loppuja tavaroita ja tekemään suunnitelmaa mahdollista synnytystä varten. En vieläkään uskonut toden olevan kyseessä, vaikka supistuksia alkoi tulla viiden minuutin välein. Sanoin miehelleni, että menen suihkuun ja katsotaan sitten, jatkuvatko supistukset vielä. Kyllähän ne jatkuivat, viiden minuutin välein, jaoten kehotin miestäni soittamaan anoppia hoitoavuksi. Mies oli vieläkin epäuskoinen, ja olin heittää häntä kirjalla päähän, kun hän kehtasi kysyä, olenko varma, etteivät kyseessä ole harjoitussupistukset.

Anoppia ei saatu vielä aamusta kiinni, joten soitimme appiukon hälytysvalmiuteen, mikäli lähtö tulisi. Puoli kahdeksan aikaan kävin herättelemässä esikoisen, mies käytti koirat pissalla ja minä lähdin käymään lähikaupassa synnytysevästä hakemassa. Muutaman supistuksen ajan heiluttelin itseäni kaupassa ja sain ostettua todella järkeviä eväitä; valkosuklaalla päällystettyjä cashew-pähkinöitä, proteiinipatukoita, karkkia ja suklaata. Ainoastaan ostamani pillimehut pääsivät synnytyksen aikana käyttöön, suklaa kyllä maistui sitten jälkikätee! Mies lähti kaupasta tuloni jälkeen viemään isompaa koiraa vielä pidemmälle lenkille, mutta ei päässyt kovin kauas. Huomasin supistusten tulevan jo 3-4 minuutin välein, joten soitin miehen takaisin ja pyysin soittamaan esikoiselle hoitajan paikalle.

Ennen klo 11 pääsimme vihdoin lähtemään sairaalaan. Suukotin esikoisen hyvästiksi ja lähdin elämäni tuskallisimmalle autoajelulle. Meiltä ajaa sairaalaan n.5-10 minuuttia, mutta supistusten kestäminen paikallaan istuen oli kyllä täyttä tuskaa! Huusin ja tapojeni vastaisesti kirosin melko suureen ääneen niiden parin supistuksen aikana, jotka jouduin ajomatkalla kestämään. Parkkipaikalta jouduimme kävelemään vielä melko pitkän matkan synnytysosastolle, ja jo melko tiheästi tulevien supistusten ajan heijailin itseäni ja peitin kasvoni miehen takinkaulukseen piiloon ohikulkevilta ihmisiltä. Synnytysvastaanotolle tultuamme hönkäisin sairaanhoitajalle kliseisen "tultiin synnyttämään", ja pääsimme nopeasti kirjautumaan sisään sairaalaan. Meidät otti vastaan mukavan oloinen ja lempeä kätilö, joka teki sisätutkimuksen ja totesi minun olevan kolme senttiä auki. Yritettiin myös ottaa sydänkäyrää, mutta en pystynyt makaamaan paikallani, eivätkä anturit (vai miksi niitä sanotaan?) oikein pysyneet pyöreän mahani päällä seisten. Kunnon käyrää ei oikein saatu piirtymään, ja välillä laite heitti käyrille omaa sykettäni.

Siirryimme siis synnytyssaliin, jotta tilannetta voitaisiin seurata paremmin. Kätilö totesi, että synnytys saattaa supistuksista päätellen edetä tästä nopeastikin. Synnytyssalissa meidät ottivat vastaan iloisesti hymyilevä kätilö ja kätilöopiskelija, joka pyysi lupaa osallistua synnytykseen. Toivotin hänet tervetulleeksi, ja siirryimme koko porukka synnytyssaliin numero 2. Salissa kyseltiin hieman toiveita synnytyksen suhteen ja käytiin läpi, minkälaista kivunlievitystä olin ensimmäisessä synnytyksessä saanut. Totesin, että viimeksi sain kaikki mahdolliset, nyt ei kiitos mitään, jos vaan omat voimat riittävät. Jälleen yritettiin ottaa sydänkäyrää, ja ilmeisesti jotenkin sitä saatiinkin piirtymään, sillä hetken kuluttua kätilöopiskelija tuli huikkaamaan ovesta, kiinnostaisiko minua siirtyä ammehuoneeseen. Olin jo ihan unohtanut koko ammeen olemassaolon! Keräsimme kamppeemme ja vaihdoimme huonetta. Supistusten tullessa huokailin matalaa aa-äännettä ja opiskelija kehui hyvää äänenkäyttöä, ja rohkaisi jatkamaan sitä.

Kahdentoista aikaan pääsin upottautumaan ammeeseen, ja mikä taivas se olikaan! Vesi tuntui todella lämpimältä ja amme oli niin syvä, että sinne pääsi upottautumaan kokonaan. Jotenkin olin odottanut viileämpää vettä. Ammeen päällä oli myös tanko, jossa saattoi roikkua supistusten ajan, mitä loppuvaiheessa teinkin. Alussa rupattelin supistusten välissä mieheni kanssa, ja vesi pehmensi sopivasti kivun terävintä huippua. Pyysin miestä jopa räpsäisemään pari kuvaa. Ammeessa pääsi ihanasti totaaliseen rentoutumisen tilaan, ehkä jopa synnytysregressiosta voisi puhua. Supistusten välissä olin unenomaisessa tilassa, nojailin ammeen reunaan ja kelluin veden varassa. Supistukset otin vastaan ääntä käyttäen, loppuvaiheessa ilmeisesti aika kovaankin ääneen karjuen.

Ammeen lämmössä supistukset tihenivät nopeasti, ja olo alkoi olla pian niiden aikana jo melko tukala. Äänenkäyttöni koveni aa:n huokailusta korkeampiin sfääreihin, ja lopussa kuuntelin itseäni kuin kehon ulkopuolelta: melko eläimellistä karjuntaa, mutta välillä myös jopa hyvin voimakasta ja hallittua äänenkäyttöä, joka voimaannutti ja auttoi jaksamaan kivun yli. Minun oli mahdollista keskittyä äänen käyttämiseen kivun sijaan. Supistusten ajan tykkäsin roikkua ammeen yläpuolelle kiinnitetyssä tangossa. Ammeessa lilluskelun viimeisiksi hetkiksi pyysin avuksi ilokaasun. Kätilö kävi myös välillä kuuntelemassa vauvan sykkeet ammeessa.

En ehtinyt olla ammeessa kuin pari tuntia, kun aloin tuntea voimakasta painetta erityisesti peräsuolen alueella. Ajattelin ponnistusvaiheen olevan aluillaan, ja myös kätilöt saapuivat tässä vaiheessa maanittelemaan minua kuivalle maalle. En olisi millään halunnut nousta ylös ammeesta, mutta ilmeisesti vauvan sykkeitä oli jälleen vaikea saada kuuluville, joten saliin olisi pitänyt lähteä joka tapauksessa. Venkoilin ammeessa muutaman supistuksen ajan (mieheni sanoi, että tässä vaiheessa niitä tuli lähes perä perään) kykenemättömänä nousemaan pois sen lämmöstä. Puoli sekavana kyselin kätilöiltä, onko pakko nousta, enkö voi synnyttää tänne, ja miksi ei ammeeseen saa synnyttää. Jälkeenpäin ajateltuna pakollinen ammeesta poistuminen ja sitä seuranneet tapahtumat todella häiritsivät synnytysrauhaani, ja aionkin laittaa sairaalaan palautetta, että sallisivat jatkossa myös veteen synnyttämisen.

Supistukset taukosivat hetkeksi siten, että pystyin nousemaan ammeesta ylös. Minulla on hatarat mielikuvat seuraavista hetkistä, mutta muistan kätilöiden kuivanneen minua, ilmeisesti (toivottavasti!) pukeneen päälleni aamutakin ja kärränneen minut pyörätuolissa osaston toiselle puolelle synnytyssaliimme. Muistan hoputtaneeni kätilöä (nopeesti, nopeesti!) supistuksen tullessa ja karjuneeni koko loppumatkan saliin. Salissa tiedusteltiin halukkuuttani kohdunkaulanpuudutukselle (ei kiitos). Seuraavaksi minut passitettiinkin vasten tahtoani sänkyyn makaamaan (todella tuskallista), ja lääkäri tuli paikalle asentamaan pinnin vauvan päähän vauvan sydänäänten seuraamiseksi. Mies taisi tässä vaiheessa kysellä, että näkyykö tuolta jalkovälistä jo päätä. Samalla rikottiin kalvot ja (vihreä) lapsivesi meni. Tämä hetki oli synnytyksen tuskallisin, lääkäri oli käsittämättömän kovakourainen sisätutkimuksen ajan ja tokaisi vaan, että nyt on pakko pysyä paikallaan. Muistan vain huutaneeni kivusta ja kyselleeni sekavasti, mitä minulle ollaan tekemässä.

Seuraavaksi ponnistuksen tarve voimistui entisestään, ja käännyin sisätutkimuksen jälkeen kyljelleni huutaen miestäni paikalle tukemaan minua toisesta jalasta. Tässä vaiheessa en tuntenut enää supistuskipua, vaan valtavaa painetta alapäässä. Sitä kuuluisaa vesimelonin ulos työntämistä. Muistan ajatelleeni, että ei ihme, että naiset kuvittelevat halkeavansa ja repeävänsä tässä vaiheessa. Samaan syssyyn ajattelin, että eihän se halkeaminen kuitenkaan oikeasti ole mahdollista. Taisin myös karjua tässä vaiheessa aika kovaan ääneen, sillä kuulin kätilön rauhoittelevan, että pidätä hengitystä ja ponnista reippaasti! Ajattelin kapinallisesti, että minähän en mitään hengitystä pidätä, vaan hengitän vapaasti. Uskalsin kuitenkin aloittaa ponnistamisen vihdoin, ja yllätyksekseni tunsin paineen hellittävän ja vauvan pään syntyvän melkein välittömästi! Minut käskettiin tässä vaiheessa selälleni makaamaan, sillä napanuora oli kiertynyt vauvan kaulan ympärille ja sitä piti löysätä. En olisi millään pystynyt kääntymään, mutta pakkohan se siinä tilanteessa oli. Seuraavaksi tunsin jälleen valtavaa painetta, ponnistin, ja tunsin hartioiden syntyvän ja koko vauvan luiskahtavan ulos klo 14.25. (Ponnistusvaiheen kestoksi oli kirjattu neljä minuuttia.)

Mikä mahtava fiilis! Kaikki kipu kaikkosi välittömästi vauvan synnyttyä. Kätilöt puuhasivat hetken jotain vauvan parissa, hän parkaisi ja kätilöharjoittelija hihkaisi, että tyttö tuli. Sain pian vauvan rinnalleni peiton alle, ja onnen tunne oli sanoinkuvaamaton. Hän oli ihana ja täydellinen, aivan siskonsa näköinen tummatukkainen suppusuu. Silmissä tuima ja viisas vastasyntyneen katse. Vauva oli uskomattoman virkeä ja tarkkaavainen synnyttyään, varmasti lääkkeettömän synnytyksen ansiosta.

Kätilöt varmistelivat vauvan synnyttyä, etten halunnut oksitosiinia nopeuttamaan jälkeisten syntymistä. En halunnut lääkettä, joten he lupasivat odotella hetken aikaa. Minua jännitti istukan syntyminen jostain syystä ja pelkäsin sen sattuvan samalla tavalla kuin vauvan ulos tulon. Istukka syntyi kuitenkin lähes itsestään vartin kuluttua, ja pyysin mielenkiinnosta saada nähdä sen. Järkyttävän isosta kappaleesta oli mielestäni kyse! Istukan syntymisen jälkeen kätilöt tarkistivat alapään kunnon repeämiltä, ja samalla vaihtui kätilöillä vuoro. Synnytyksessä avustaneet kätilöt onnittelivat lämpimästi poistuessaan ja kehuivat sitkeäksi sissiksi synnytysurakan jälkeen. Iltavuoron kätilö ompeli kaksi pientä tikkiä välilihaan, minkä aikana hönkäilin ilokaasua pahimpiin puudutuskirvelyihin. Tuntui ihan nösvöltä synnyttää ensin luomuna ja sitten vaikeroida puudutuksessa ompelua!

Muistaakseni ompeluiden jälkeen sain vauvan rinnalleni, ja hän ruokaili taitavasti ja virkeänä tunnin verran. Itse olin euforisessa tilassa, ihailin vain vauvaa olin häkeltynyt mahtavasta synnytyskokemuksesta. Synnytyksen jälkeen olin nälkäinen kuin susi, suklaalevy ja kätilön tuomat voileivät kaakaolla maistuivat. Pääsin myös itse käymään suihkussa, mikä oli mahtavaa verrattuna viime kertaiseen vuorokauden mittaiseen pyörtymisvaaraan. Hengailimme vauvan kanssa viisi tuntia tarkkailtavana synnytyssalissa, hän söi useasti ja hetkeksi taisimme yhdessä torkahtaakin. Illaksi pääsimme yöpymään potilashotellin vällyjen väliin, mikä oli kyllä luksusta!

Summa summarum: synnytyskokemus oli upea, ja suosittelen lämpimästi luomusynnytystä kaikille. Toipuminen ja imetyksen käynnistyminenkin on ollut nopeampaa. Lisää kuulumisia kirjoittelen, kunhan ehdin.

Yllätys

Hän on täällä! Pieni suloinen neitimme yllätti syntymällä viime torstaina klo 14.25 jo rv 39+4. Mitat olivat 3815g ja 50cm. Synnytys oli ihana, ammeen ja viimeisen tunnin ilokaasun voimalla mennen. Ponnistusvaihe oli nopea, tyttö oli ulkona neljässä minuutissa! Tikkejäkään ei tarvittu kuin kaksi pientä. Kotiuduimme kahden vuorokauden iässä, ja nyt nuuhkutellaan kotona vauvan tuoksua. Palailen paremmalla aikaa kertomaan lisää.

Raskausviikot 38-39+

Viimeisiä viikkoja viedään, ja saamattomuuden tunne on sanoinkuvaamaton! Rehellisesti sanottuna tekisi mieli vaan löhötä ja syödä herkkuja... Koti on nyt kutakuinkin kunnossa vauvaa varten, pienet vaatteet pestynä ja sairaalakassikin puoliksi pakattuna. Viikkoja on tänään 39+3, ja "yllättäen" juuri mitään merkkejä lähestyvästä synnytyksestä ei ole. Eilen kävin vielä jumppailemassa aamulla ja olo on ollut edelleen hyvä. Toissailtana tosin vauva riehui varmaan kolme tuntia putkeen ja tunki päätään niin kipeästi alaspäin, että olin ihan varma, että kohta ne vedet menevät. Sen verran vihloi reisiin ja alakertaan. Eilen myös supisteli hieman napakammin ja olo samanlainen kuin kuukautisten ollessa juuri alkamassa. Ehkäpä jotain toivoa siitä, että tämä synnytys lähtee itsestään käyntiin löytyy vielä!

Ensi viikon tiistaille on varattu viimeinen aika äitiysneuvolaan, ja sen jälkeen tehdäänkin lähetettä sairaalaan "yliaikaiskontrolliin", vaikka eihän raskaus vielä 40+2 viikolla yliaikainen ole... hieman ahdistaa tämä, mutta ehkä yritämme loppuviikon aikana häätää nyt vauvaa sen verran ahkerasti, ettei tarvitsisi kontrolleissa käydä! Olen kokeillut painella synnytystä käynnisteleviä akupisteitä käsissä ja jaloissa, ja lemmenleikit tuntuvat myös aiheuttavan supistuksia, jos nyt niistä vielä jaksaisi innostua... Laskettu aika on sunnuntaina, ja esikoinen olisi silloin sopivasti hoidossa mummolassa, joten laskettuna päivänä olisi oikein toivottavaa syntyä!

Neuvolan mittauksissa on kaikki ollut viime viikkoina hyvin. Turvotuksia ei ole, ja sormukset ovat tässä raskaudessa saaneet pysyä loppumetreille saakka sormissa. Painoa on tullut tähän mennessä yhteensä n. 13 kg, mitä pidän oikein sopivana. On sen eteen tehty paljon töitäkin! Verrattuna viimekertaiseen 20 kiloon tämä tuntuu erittäin mukavalta. Nyt täytyy vaan imetysaikana muistaa syödä reippaasti, kun vararavintoa ei ole samalla tavalla kropassa kuin viimeksi. Pysyy sitten maidontuotanto hyvin yllä. Ehkäpä myös niitä herkkuja voi taas hieman ruokavalioon sisällyttää, ihanaa! Sf-mitta on pysytellyt koko raskauden ajan siinä ala- ja keskikäyrän välillä.

Synnytystä odotan toisaalta innolla ja toisaalta hieman pelkään. Suunnitelmani lääkkeettömästä synnytyksestä pitää edelleen, mutta kyllä sitä väkisinkin miettii, kuinka pärjää ilman kovempia kivunlievitysmenetelmiä. Lähinnä ponnistusvaihe pelottaa, sillä viimeksi koin siinä kovaa hermoperäistä selkäkipua, joka lamaannutti täysin. Nyt ei kuitenkaan auta kuin luottaa omaan kehoonsa ja siihen, että (toivon mukaan) luonnollisesti alkanut synnytys on käynnistettyä lempeämpi. Vauvan pitäisi myös olla tällä kertaa pienikokoisempi ja näin ollen helpompi pungertaa pihalle. Takaporttina pidän kuitenkin voimakkaampaa puudutusta siinä tapauksessa, että omat voimat eivät riitä. Realisti täytyy olla, enkä missään tapauksessa tahdo lääkkeettömyydellä vauvan henkeä vaarantaa. Iloisin mielin olen kuitenkin lähdössä synnyttelemään (kuulostaapaa kepeältä tuo synnyttely!) ja jännityksellä täällä odotellaan, koska vauva mahtaa maailmaan putkahtaa. Olisikohan tämä blogin viimeinen masukuva?

Rv 39+1

Rv 36-37+

Aika tuntuu kuluvan kauheaa vauhtia nyt äitiyslomalla! Hirveästi pitäisi saada aikaiseksi, mutta tuntuu, etten saa tehdyksi mitään. Työjutut olen onnistunut unohtamaan melko autuaasti, eikä onneksi ole enää yhtään ikäväkään töihin. Rennot aamut ja kiireettömät aikataulut tuntuvat mukavilta. Tänään ollaan ulkoiltu, leivottu rieskaa välipalaksi ja hieman herkkuja huomisia työkavereiden juhlia varten. Olen nähnyt paljon kavereita, kuskannut lasta harrastuksiin ja nukkunut päiväunia. Synnytysoppaissa kirjan sivut kääntyvät tiuhaan tahtiin ja ajatukset alkavat olla yhä enemmän lähestyvässä h-hetkessä. Pientä jännitystäkin on ilmassa; milloinkahan pikkuneiti päättää saapua maailmaan?

Olen voinut näin viimeisilläkin viikoilla tosi hyvin. Tällä viikolla olen käynyt vielä ohjatussa jumpassa ja tehnyt päivittäin kävelylenkkejä koirien kanssa. Hieman ovat alkaneet kivut nivusissa ja reisissä parin päivän aikanaa vaivaamaan, lieko vauva raivaamassa tietään lähtökuoppiin. Terveydenhoitaja ei neuvolassa valitettavasti oikein uskaltanut yrittää päätä heiluttaa, sen verran syvälle oli vauva kaivautunut. Itseäni olisi kiinnostanut tietää, joko pää on kiinnittynyt. Neuvolassa käydään nykyään kyllä todella harvoin verrattuna reilun neljän vuoden takaiseen! Viimeksi kävin rv 37+1, seuraava käynti onkin vasta rv 39+1. Esikoisesta sain ravata neuvolassa viikottain rv 35 jälkeen. Kaikki oli jälleen tarkastuksessa hyvin, hemoglobiini oli tosin laskenut 113:sta. En tiedä, pitäisikö sitä synnytystä varten tankata rautaa, mutta ainakaan terkka ei siihen kehottanut. Vauva on makoillut nyt viikkoja samassa raivotarjonta 2:ssa, eli selkä oikeaa kylkeäni vasten. Ilmeisesti hieman otollisempi asento synnytystä varten olisi kääntyminen vasemmalle puolelleni, mutta tämäkin on ihan ok.

Rv 36+6

Nämä viimeiset viikot ennen synnytystä ovat kyllä jännittävää aikaa. Huomaan kyttääväni erilaisia oireita ja miettiväni jatkuvasti, koska vauva mahtaa päättää syntyä. Supistuksia on ollut nyt huomattavasti aiempaa enemmän ja ne ovat napakoituneet, joten elättelen toiveita, että tämä raskaus ei menisi ihan kaksi viikkoa lasketun ajan yli. "Ässät" ovat aiheuttaneet kiitettävästi kiristelyä vatsalla, joten niitä lähipäivinä siis lisää :) Varasin myös varmuuden vuoksi muutama päivä lasketun ajan jälkeen ajan vyöhyketerapiaan synnytyksen käynnistelyyn. Kokeillaan nyt sitten tämäkin keino, jos ei vauva ala itsestään tulemaan! Onnekseni olen onnistunut pitämään itseni kiireisenä äitiysloman aikana, ja joka päivälle riittää tekemistä. Vielä ei ole tuskastunut olo, mutta lasketun ajan jälkeen saattaa olla olo erilainen...

Pikku hiljaa kaikki alkaa olla valmista vauvan tuloa varten. Imetysvaatteita on hankittu, autonistuin on jo paikoillaan ja vaatteita alkaa löytyä sopivasti. Vielä pitäisi kasata vauvan vaatelipasto, pestä pienimmät vaatteet, ostaa sitteri ja jonkinlainen hoitoalusta, pestä vaunujen päälliset ja koota pinnasänky. Ensi viikonloppuna käymme miehen kanssa tositoimiin. Tajusin myös juuri, että nyt pitäisi alkaa pitää asuntoakin siedettävässä kunnossa, jos lähtö synnärille tulee ja esikoisen hoitajat saapuvat meille kotiin. Sairaalakassi on  muuten edelleen iloisesti pakkaamatta :)

Rv 33-35+

Täällä sitä ollaan vihdoin äitiyslomalla ja hyvällä mielellä! Viimeiset viikot töissä olivat niin hektisiä, ettei paljon blogia ehtinyt päivitellä. Esikoinen jäi pois hoidosta jo viime viikolla, joten aikamoista sumplimista sai miehen kanssa harrastaa, että saatiin työt ja lapsenhoito jotenkin soviteltua yhteen. Pieni syyllisyys jäi vaivaamaan, kun en saanut töissä ihan niin paljon aikaiseksi ennen äitiyslomaa kuin ajattelin, mutta minkäs teet. Huomenna käyn vielä siivoilemassa työpöytää, palauttelemassa puhelinta ja avaimia ja vaihtamassa vähän kuulumisia työkavereiden kanssa. Tänään ajattelin rentoutua tekemällä ihan mitä huvittaa, huomenna jatkan vielä vähän kesken jääneen artikkelin viimeistelyä.

Oma vointi on edelleen saanut jatkua hyvänä. Jumppailut ja lenkkeilyt sujuvat vielä hienosti, käväisinpä jopa sunnuntaina ohjatulla core-liikuntatunnilla. Hieman saattaa kävellessä jonnekin lantionpohjaan välillä juilia, mutta liikkumista se ei ole vielä estänyt, eikä toivottavasti estäkään. Päiväunet ovat viime aikoina maistuneet, ja useampana iltana olen simahtanut sohvalle kirjan tai elokuvan ääreen. Henkinen vointi on ollut ihan ok, tosin hieman äitiyslomalle jääminen on stressannut, samoin esikoisen uhmailut. Olen myös huomannut, että synnytyksen lähestyessä olen alkanut vetäytyä hieman sisäänpäin ja kaivata omaa rauhaa ja tilaa. Erityisesti esikoisen läheisyydenkaipuu on tuntunut viime päivinä raskaalta, ja olen kaivannut saada olla ihan rauhassa ilman, että kukaan hipelöi tai pyrkii aamulla saman peiton alle nukkumaan. Luulen, että ajatukset alkavat kääntyä vauvan hoivaamiseen ja tulevaan "symbioosiin", mitä varten kaipaan nyt paljon omaa tilaa ja rauhoittumista.

Käväisin myös neuvolassa rv 35+1. Tällä kertaa paikalla oli äärimmäisen tehokas ja kiireinen lääkäri, joka oli ottamassa minua sisään jo ennen kuin terveydenhoitaja oli saanut tarpeelliset mittaukset tehtyä. Häthätää mitattiin verenpaine ja paino, muuta ei sitten ehdittykään. Molemmat olivat kunnossa, mutta virtsasta löytyi tällä kertaa runsaasti ketoaineita, ja siitäkös se riemu sitten repesi. Ilmeisesti ketoaineet ovat yleisimmin merkki liian vähäisestä nesteen saannista (tai diabeteksestä, mutta sokerit eivät itselläni olleet korkealla), ja minulta kyseltiinkin, juonko tarpeeksi. Kerroin olleeni edellisenä päivänä jumpassa, josko se olisi vähän kuivattanut. Lääkäri kauhisteli, että teenkö vielä näillä viikoilla täyspitkiä jumppia. Sitten tivattiin, olenko juonut vettä jumpan aikana (no olen) ja enhän vain ole tahallani jättänyt juomatta ennen jumppaa, ettei tulisi pissahätä kesken jumpan (WTF, ei ollut juolahtanut pieneen mieleenikään...). Painoakin oli kuulemma tullut vähänlaisesti (250g/vko). Luulin sen olevan tässä loppuvaiheessa enemmänkin normaali/hyvä juttu. Turvotuksia ei ole, ja sitäkin lääkäri tuntui vähän paheksuvan. Ikävästi tuntui vihjailu siltä, että olen tahallani itseäni kuivattanut ja huonosti syönyt, mistä ei todellakaan ole kyse.

No, lopputulemana vauvalla oli kuitenkin kaikki hienosti (ultrattiin myös), raivotarjonnassa pikkuinen oli ja kohdunsuulla ei muutoksia. Lantioon on lääkärin mukaan alkanut jo tulla lisää tilaa synnytystä varten, mikä kuulosti positiiviselta. Kiikutin tänään vielä pissanäytteen labraan tulehduksen poissulkemiseksi. Itse kyllä veikkaan, että ketoaineet johtuivat lähinnä siitä, että olen ollut aika vähillä hiilareilla viikonloppuna ja neuvolaa edeltävänä päivänä taisi olla vielä tavallista vähähiilarisempi päivä, kun piti syödä vanhaksi meneviä rahkoja pois jääkaapista. En ole huolissani, mutta kauhean saarnan sain kyllä lääkäriltä osakseni... Nyt onkin sitten tankattu ruisleipää ja juotu vettä ihan urakalla :)

Tämä kuva on otettu rv 34+6 ystäväni häiden jälkeen. Sain lainaan ihanan äitiysmekon toiselta kaveriltani, ja oli kiva päästä mieheni kanssa kahdestaan juhlimaan vielä ennen vauvan syntymää. Pikkutunneille ei tanssittu, mutta juhlaruoka maistui ja mukavia muistoja jäi näistäkin häistä.

RV 32+

Huh helpotusta! Tällä viikolla käväisin ultrassa painoarviossa, ja mittausten mukaan vauva kasvoi nätisti keskikäyrällä. Ilmeisesti herkuton ja terveellinen ruokavalio on tepsinyt, tai sitten viimeksi mittauksessa oli vähän virhettä. Lääkäri totesi myös, että vauvalla on pyöreän mallinen pää, joka tekee painoarvion korkeammaksi. Joitain pään mittojahan painoarvioon otetaan mukaan, ja pyöreän mallisesta päästä saa luonnollisesti leveämmän mitan kuin soikeasta. Ilmeisesti "normaalimman" muotoisella päällä painoarvio olisi ollut n. 200 g pienempi. Tällä hetkellä arvioitu paino oli siis 2200 g. Terveellisellä ruokavaliolla kuitenkin jatketaan, joskin pientä satunnaista herkuttelua aion ehkä itselleni sallia :) Oli kyllä mukavaa nähdä vauvan taas liikkuvan ultrassa! Mielestäni pienokainen oli vähän enemmän omilla kasvonpiirteilläni varustettu tällä kertaa, kuin mieheni. Esikoinenhan oli ihan mieheni kopio syntyessään. Kyllä nykylaitteilla vaan saa upeaa kuvaa vatsan sisään!

Tällä viikolla olen viettänyt huikeita ja haikeita hetkiä töissä. Kaksi viikkoa enää jäljellä, eikä mieli tekisi vielä ollenkaan pois. Esimies ja useimmat lähimmät työtoverit ovat seuraavat viikon tai kaksi konferenssimatkoilla, joten tulen varmaankin tekemään aika paljon etätöitä ainakin ensi viikolla, kun on luvattu nättiä säätä. Etätyö on vähän kuin puoliksi lomalla olisi, parvekkeella samalla aurinkoa ottaessa. On kyllä uskomatonta, miten etuoikeutettua työtä tämä on. Saa itse määritellä työssäoloajat ja -paikat sekä vaikuttaa vahvasti työn sisältöön. Konferenssimatkat kustannetaan lentoineen ja majoituksineen esimerkiksi ensi viikolla aurinkoiselle Kyprokselle, jonne työkaverit lentävät kehittämään itseään ja verkostoitumaan. Suurin ongelma taitaa olla valita mukaan oikeat bikinit... Aivan uskomattoman etuoikeutettua, ja laittaa ainakin itseni nöyräksi. Voisiko tätäkin hyvinvointia hieman tasaisemmin jakaa suomalaisten työntekijöiden kesken?

Esimieheni kanssa kävimme hyvät keskustelut ennen hänen reissujaan ja oman äitiyslomani alkua. Sain hyvää palautetta työstäni ja kannustusta jatkaa valitsemallani alalla. Tuntui todella mahtavalta saada hyvää palautetta, sillä tutkijan työ on itsessään sellaista, että koskaan ei tunne tekevänsä tarpeeksi hyvää työtä ja välillä oma teksti tuntuu niin huonolta ja saavutukset mitättömiltä. Juttelimme myös mahdollisuudesta jatkaa hommia äitiyslomallakin tuntityönä. Opetushommia ja mahdollisesti konferenssiesiintymisiäkin saattaisi olla tulossa ensi vuoden puolella. Pienet työjutut äitiysloman ohelle olisivat kyllä erittäin tervetulleita!

Oma vointi on tällä viikolla ollut hyvä. Päiväunia tunnun kyllä tarvitsevan, ja selkeästi rennommin on saanut ottaa liikunnan suhteen. Harjoitussupistuksetkin ovat olleet aavistuksen napakampia ja tiheämpiä kuin ennen. Ehkäpä sitä näillä viikoilla on jo oikeuskin vähän himmailla... Kuvittelenkohan vaan, vaiko näyttääkö tuo maha siirtyneen hieman alemmas viime viikosta?