Minulla oli raskausviikolla 39 ollut hieman sellainen olo, että vauva saattaisi pian olla tulossa, mutta en oikein uskaltanut luottaa tähän tunteeseen, sillä esikoinen syntyi vasta rv 42+2. Maanantai-iltana luulen vauvan pään kiinnittyneen, sillä olo oli melko tuskaisa lapsen pungertaessa itseään alemmas ja alemmas. Näinä päivinä taisin myös painella synnytystä käynnisteleviä akupisteitä käsissä ja jaloissa, liekö silläkin ollut positiivista vaikutusta. Tiistaina hieman supistelikin, ja olo oli kuin kuukautisten alkaessa. Sain myös ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan allergisen kohtauksen sohvalle nukahdettuani. Nenää kutitti ihan hulluna, enkä saanut nukuttua. Keskiviikkona totesin kaverille, että on ollut sen verran outo olo, että jospa tästä päästäisiinkin pian synnyttämään. Illalla käytin koiran lenkillä revontulten loisteessa ja mietin, olisivatko valot taivaalla merkki jostain... olo oli seesteinen ja maailmaa syleilevä.
Myöhemmin keskiviikkoiltana katselimme mieheni kanssa tietokoneen näytöltä tiistaina väliin jäänyttä Zoo-sarjaa. Minua supisteli hissukseen välillä, ja aloin huvikseni kellottamaan supistuksia. Niitä tuli noin 10 minuutin välein, mutta ne hiipuivat kuitenkin nukkumaan mennessä. Nukuin todella sikeästi aamu neljään, jolloin heräsin taas supisteluun. Kellottelin niitä kaikessa rauhassa, ja 10 minuutin välein niitä tuntui taas tulevan. Nousin viiden aikaan ylös sängystä, kun en saanut enää unta. Kuiskasin myös miehelleni, että vähän supistaa, mutta nuku sinä vielä. Ei tarvinnut kahta kertaa käskeä.
Jossain vaiheessa aamuyötä tajusin, että supistuksia tulee tiheämmin ja sairaalakassi on vielä pakkaamatta loppuun. Herättelin epäuskoisen mieheni ja aloin pakkailemaan loppuja tavaroita ja tekemään suunnitelmaa mahdollista synnytystä varten. En vieläkään uskonut toden olevan kyseessä, vaikka supistuksia alkoi tulla viiden minuutin välein. Sanoin miehelleni, että menen suihkuun ja katsotaan sitten, jatkuvatko supistukset vielä. Kyllähän ne jatkuivat, viiden minuutin välein, jaoten kehotin miestäni soittamaan anoppia hoitoavuksi. Mies oli vieläkin epäuskoinen, ja olin heittää häntä kirjalla päähän, kun hän kehtasi kysyä, olenko varma, etteivät kyseessä ole harjoitussupistukset.
Anoppia ei saatu vielä aamusta kiinni, joten soitimme appiukon hälytysvalmiuteen, mikäli lähtö tulisi. Puoli kahdeksan aikaan kävin herättelemässä esikoisen, mies käytti koirat pissalla ja minä lähdin käymään lähikaupassa synnytysevästä hakemassa. Muutaman supistuksen ajan heiluttelin itseäni kaupassa ja sain ostettua todella järkeviä eväitä; valkosuklaalla päällystettyjä cashew-pähkinöitä, proteiinipatukoita, karkkia ja suklaata. Ainoastaan ostamani pillimehut pääsivät synnytyksen aikana käyttöön, suklaa kyllä maistui sitten jälkikätee! Mies lähti kaupasta tuloni jälkeen viemään isompaa koiraa vielä pidemmälle lenkille, mutta ei päässyt kovin kauas. Huomasin supistusten tulevan jo 3-4 minuutin välein, joten soitin miehen takaisin ja pyysin soittamaan esikoiselle hoitajan paikalle.
Ennen klo 11 pääsimme vihdoin lähtemään sairaalaan. Suukotin esikoisen hyvästiksi ja lähdin elämäni tuskallisimmalle autoajelulle. Meiltä ajaa sairaalaan n.5-10 minuuttia, mutta supistusten kestäminen paikallaan istuen oli kyllä täyttä tuskaa! Huusin ja tapojeni vastaisesti kirosin melko suureen ääneen niiden parin supistuksen aikana, jotka jouduin ajomatkalla kestämään. Parkkipaikalta jouduimme kävelemään vielä melko pitkän matkan synnytysosastolle, ja jo melko tiheästi tulevien supistusten ajan heijailin itseäni ja peitin kasvoni miehen takinkaulukseen piiloon ohikulkevilta ihmisiltä. Synnytysvastaanotolle tultuamme hönkäisin sairaanhoitajalle kliseisen "tultiin synnyttämään", ja pääsimme nopeasti kirjautumaan sisään sairaalaan. Meidät otti vastaan mukavan oloinen ja lempeä kätilö, joka teki sisätutkimuksen ja totesi minun olevan kolme senttiä auki. Yritettiin myös ottaa sydänkäyrää, mutta en pystynyt makaamaan paikallani, eivätkä anturit (vai miksi niitä sanotaan?) oikein pysyneet pyöreän mahani päällä seisten. Kunnon käyrää ei oikein saatu piirtymään, ja välillä laite heitti käyrille omaa sykettäni.
Siirryimme siis synnytyssaliin, jotta tilannetta voitaisiin seurata paremmin. Kätilö totesi, että synnytys saattaa supistuksista päätellen edetä tästä nopeastikin. Synnytyssalissa meidät ottivat vastaan iloisesti hymyilevä kätilö ja kätilöopiskelija, joka pyysi lupaa osallistua synnytykseen. Toivotin hänet tervetulleeksi, ja siirryimme koko porukka synnytyssaliin numero 2. Salissa kyseltiin hieman toiveita synnytyksen suhteen ja käytiin läpi, minkälaista kivunlievitystä olin ensimmäisessä synnytyksessä saanut. Totesin, että viimeksi sain kaikki mahdolliset, nyt ei kiitos mitään, jos vaan omat voimat riittävät. Jälleen yritettiin ottaa sydänkäyrää, ja ilmeisesti jotenkin sitä saatiinkin piirtymään, sillä hetken kuluttua kätilöopiskelija tuli huikkaamaan ovesta, kiinnostaisiko minua siirtyä ammehuoneeseen. Olin jo ihan unohtanut koko ammeen olemassaolon! Keräsimme kamppeemme ja vaihdoimme huonetta. Supistusten tullessa huokailin matalaa aa-äännettä ja opiskelija kehui hyvää äänenkäyttöä, ja rohkaisi jatkamaan sitä.
Kahdentoista aikaan pääsin upottautumaan ammeeseen, ja mikä taivas se olikaan! Vesi tuntui todella lämpimältä ja amme oli niin syvä, että sinne pääsi upottautumaan kokonaan. Jotenkin olin odottanut viileämpää vettä. Ammeen päällä oli myös tanko, jossa saattoi roikkua supistusten ajan, mitä loppuvaiheessa teinkin. Alussa rupattelin supistusten välissä mieheni kanssa, ja vesi pehmensi sopivasti kivun terävintä huippua. Pyysin miestä jopa räpsäisemään pari kuvaa. Ammeessa pääsi ihanasti totaaliseen rentoutumisen tilaan, ehkä jopa synnytysregressiosta voisi puhua. Supistusten välissä olin unenomaisessa tilassa, nojailin ammeen reunaan ja kelluin veden varassa. Supistukset otin vastaan ääntä käyttäen, loppuvaiheessa ilmeisesti aika kovaankin ääneen karjuen.
Ammeen lämmössä supistukset tihenivät nopeasti, ja olo alkoi olla pian niiden aikana jo melko tukala. Äänenkäyttöni koveni aa:n huokailusta korkeampiin sfääreihin, ja lopussa kuuntelin itseäni kuin kehon ulkopuolelta: melko eläimellistä karjuntaa, mutta välillä myös jopa hyvin voimakasta ja hallittua äänenkäyttöä, joka voimaannutti ja auttoi jaksamaan kivun yli. Minun oli mahdollista keskittyä äänen käyttämiseen kivun sijaan. Supistusten ajan tykkäsin roikkua ammeen yläpuolelle kiinnitetyssä tangossa. Ammeessa lilluskelun viimeisiksi hetkiksi pyysin avuksi ilokaasun. Kätilö kävi myös välillä kuuntelemassa vauvan sykkeet ammeessa.
En ehtinyt olla ammeessa kuin pari tuntia, kun aloin tuntea voimakasta painetta erityisesti peräsuolen alueella. Ajattelin ponnistusvaiheen olevan aluillaan, ja myös kätilöt saapuivat tässä vaiheessa maanittelemaan minua kuivalle maalle. En olisi millään halunnut nousta ylös ammeesta, mutta ilmeisesti vauvan sykkeitä oli jälleen vaikea saada kuuluville, joten saliin olisi pitänyt lähteä joka tapauksessa. Venkoilin ammeessa muutaman supistuksen ajan (mieheni sanoi, että tässä vaiheessa niitä tuli lähes perä perään) kykenemättömänä nousemaan pois sen lämmöstä. Puoli sekavana kyselin kätilöiltä, onko pakko nousta, enkö voi synnyttää tänne, ja miksi ei ammeeseen saa synnyttää. Jälkeenpäin ajateltuna pakollinen ammeesta poistuminen ja sitä seuranneet tapahtumat todella häiritsivät synnytysrauhaani, ja aionkin laittaa sairaalaan palautetta, että sallisivat jatkossa myös veteen synnyttämisen.
Supistukset taukosivat hetkeksi siten, että pystyin nousemaan ammeesta ylös. Minulla on hatarat mielikuvat seuraavista hetkistä, mutta muistan kätilöiden kuivanneen minua, ilmeisesti (toivottavasti!) pukeneen päälleni aamutakin ja kärränneen minut pyörätuolissa osaston toiselle puolelle synnytyssaliimme. Muistan hoputtaneeni kätilöä (nopeesti, nopeesti!) supistuksen tullessa ja karjuneeni koko loppumatkan saliin. Salissa tiedusteltiin halukkuuttani kohdunkaulanpuudutukselle (ei kiitos). Seuraavaksi minut passitettiinkin vasten tahtoani sänkyyn makaamaan (todella tuskallista), ja lääkäri tuli paikalle asentamaan pinnin vauvan päähän vauvan sydänäänten seuraamiseksi. Mies taisi tässä vaiheessa kysellä, että näkyykö tuolta jalkovälistä jo päätä. Samalla rikottiin kalvot ja (vihreä) lapsivesi meni. Tämä hetki oli synnytyksen tuskallisin, lääkäri oli käsittämättömän kovakourainen sisätutkimuksen ajan ja tokaisi vaan, että nyt on pakko pysyä paikallaan. Muistan vain huutaneeni kivusta ja kyselleeni sekavasti, mitä minulle ollaan tekemässä.
Seuraavaksi ponnistuksen tarve voimistui entisestään, ja käännyin sisätutkimuksen jälkeen kyljelleni huutaen miestäni paikalle tukemaan minua toisesta jalasta. Tässä vaiheessa en tuntenut enää supistuskipua, vaan valtavaa painetta alapäässä. Sitä kuuluisaa vesimelonin ulos työntämistä. Muistan ajatelleeni, että ei ihme, että naiset kuvittelevat halkeavansa ja repeävänsä tässä vaiheessa. Samaan syssyyn ajattelin, että eihän se halkeaminen kuitenkaan oikeasti ole mahdollista. Taisin myös karjua tässä vaiheessa aika kovaan ääneen, sillä kuulin kätilön rauhoittelevan, että pidätä hengitystä ja ponnista reippaasti! Ajattelin kapinallisesti, että minähän en mitään hengitystä pidätä, vaan hengitän vapaasti. Uskalsin kuitenkin aloittaa ponnistamisen vihdoin, ja yllätyksekseni tunsin paineen hellittävän ja vauvan pään syntyvän melkein välittömästi! Minut käskettiin tässä vaiheessa selälleni makaamaan, sillä napanuora oli kiertynyt vauvan kaulan ympärille ja sitä piti löysätä. En olisi millään pystynyt kääntymään, mutta pakkohan se siinä tilanteessa oli. Seuraavaksi tunsin jälleen valtavaa painetta, ponnistin, ja tunsin hartioiden syntyvän ja koko vauvan luiskahtavan ulos klo 14.25. (Ponnistusvaiheen kestoksi oli kirjattu neljä minuuttia.)
Mikä mahtava fiilis! Kaikki kipu kaikkosi välittömästi vauvan synnyttyä. Kätilöt puuhasivat hetken jotain vauvan parissa, hän parkaisi ja kätilöharjoittelija hihkaisi, että tyttö tuli. Sain pian vauvan rinnalleni peiton alle, ja onnen tunne oli sanoinkuvaamaton. Hän oli ihana ja täydellinen, aivan siskonsa näköinen tummatukkainen suppusuu. Silmissä tuima ja viisas vastasyntyneen katse. Vauva oli uskomattoman virkeä ja tarkkaavainen synnyttyään, varmasti lääkkeettömän synnytyksen ansiosta.
Kätilöt varmistelivat vauvan synnyttyä, etten halunnut oksitosiinia nopeuttamaan jälkeisten syntymistä. En halunnut lääkettä, joten he lupasivat odotella hetken aikaa. Minua jännitti istukan syntyminen jostain syystä ja pelkäsin sen sattuvan samalla tavalla kuin vauvan ulos tulon. Istukka syntyi kuitenkin lähes itsestään vartin kuluttua, ja pyysin mielenkiinnosta saada nähdä sen. Järkyttävän isosta kappaleesta oli mielestäni kyse! Istukan syntymisen jälkeen kätilöt tarkistivat alapään kunnon repeämiltä, ja samalla vaihtui kätilöillä vuoro. Synnytyksessä avustaneet kätilöt onnittelivat lämpimästi poistuessaan ja kehuivat sitkeäksi sissiksi synnytysurakan jälkeen. Iltavuoron kätilö ompeli kaksi pientä tikkiä välilihaan, minkä aikana hönkäilin ilokaasua pahimpiin puudutuskirvelyihin. Tuntui ihan nösvöltä synnyttää ensin luomuna ja sitten vaikeroida puudutuksessa ompelua!
Muistaakseni ompeluiden jälkeen sain vauvan rinnalleni, ja hän ruokaili taitavasti ja virkeänä tunnin verran. Itse olin euforisessa tilassa, ihailin vain vauvaa olin häkeltynyt mahtavasta synnytyskokemuksesta. Synnytyksen jälkeen olin nälkäinen kuin susi, suklaalevy ja kätilön tuomat voileivät kaakaolla maistuivat. Pääsin myös itse käymään suihkussa, mikä oli mahtavaa verrattuna viime kertaiseen vuorokauden mittaiseen pyörtymisvaaraan. Hengailimme vauvan kanssa viisi tuntia tarkkailtavana synnytyssalissa, hän söi useasti ja hetkeksi taisimme yhdessä torkahtaakin. Illaksi pääsimme yöpymään potilashotellin vällyjen väliin, mikä oli kyllä luksusta!
Summa summarum: synnytyskokemus oli upea, ja suosittelen lämpimästi luomusynnytystä kaikille. Toipuminen ja imetyksen käynnistyminenkin on ollut nopeampaa. Lisää kuulumisia kirjoittelen, kunhan ehdin.
Ennen klo 11 pääsimme vihdoin lähtemään sairaalaan. Suukotin esikoisen hyvästiksi ja lähdin elämäni tuskallisimmalle autoajelulle. Meiltä ajaa sairaalaan n.5-10 minuuttia, mutta supistusten kestäminen paikallaan istuen oli kyllä täyttä tuskaa! Huusin ja tapojeni vastaisesti kirosin melko suureen ääneen niiden parin supistuksen aikana, jotka jouduin ajomatkalla kestämään. Parkkipaikalta jouduimme kävelemään vielä melko pitkän matkan synnytysosastolle, ja jo melko tiheästi tulevien supistusten ajan heijailin itseäni ja peitin kasvoni miehen takinkaulukseen piiloon ohikulkevilta ihmisiltä. Synnytysvastaanotolle tultuamme hönkäisin sairaanhoitajalle kliseisen "tultiin synnyttämään", ja pääsimme nopeasti kirjautumaan sisään sairaalaan. Meidät otti vastaan mukavan oloinen ja lempeä kätilö, joka teki sisätutkimuksen ja totesi minun olevan kolme senttiä auki. Yritettiin myös ottaa sydänkäyrää, mutta en pystynyt makaamaan paikallani, eivätkä anturit (vai miksi niitä sanotaan?) oikein pysyneet pyöreän mahani päällä seisten. Kunnon käyrää ei oikein saatu piirtymään, ja välillä laite heitti käyrille omaa sykettäni.
Siirryimme siis synnytyssaliin, jotta tilannetta voitaisiin seurata paremmin. Kätilö totesi, että synnytys saattaa supistuksista päätellen edetä tästä nopeastikin. Synnytyssalissa meidät ottivat vastaan iloisesti hymyilevä kätilö ja kätilöopiskelija, joka pyysi lupaa osallistua synnytykseen. Toivotin hänet tervetulleeksi, ja siirryimme koko porukka synnytyssaliin numero 2. Salissa kyseltiin hieman toiveita synnytyksen suhteen ja käytiin läpi, minkälaista kivunlievitystä olin ensimmäisessä synnytyksessä saanut. Totesin, että viimeksi sain kaikki mahdolliset, nyt ei kiitos mitään, jos vaan omat voimat riittävät. Jälleen yritettiin ottaa sydänkäyrää, ja ilmeisesti jotenkin sitä saatiinkin piirtymään, sillä hetken kuluttua kätilöopiskelija tuli huikkaamaan ovesta, kiinnostaisiko minua siirtyä ammehuoneeseen. Olin jo ihan unohtanut koko ammeen olemassaolon! Keräsimme kamppeemme ja vaihdoimme huonetta. Supistusten tullessa huokailin matalaa aa-äännettä ja opiskelija kehui hyvää äänenkäyttöä, ja rohkaisi jatkamaan sitä.
Kahdentoista aikaan pääsin upottautumaan ammeeseen, ja mikä taivas se olikaan! Vesi tuntui todella lämpimältä ja amme oli niin syvä, että sinne pääsi upottautumaan kokonaan. Jotenkin olin odottanut viileämpää vettä. Ammeen päällä oli myös tanko, jossa saattoi roikkua supistusten ajan, mitä loppuvaiheessa teinkin. Alussa rupattelin supistusten välissä mieheni kanssa, ja vesi pehmensi sopivasti kivun terävintä huippua. Pyysin miestä jopa räpsäisemään pari kuvaa. Ammeessa pääsi ihanasti totaaliseen rentoutumisen tilaan, ehkä jopa synnytysregressiosta voisi puhua. Supistusten välissä olin unenomaisessa tilassa, nojailin ammeen reunaan ja kelluin veden varassa. Supistukset otin vastaan ääntä käyttäen, loppuvaiheessa ilmeisesti aika kovaankin ääneen karjuen.
Ammeen lämmössä supistukset tihenivät nopeasti, ja olo alkoi olla pian niiden aikana jo melko tukala. Äänenkäyttöni koveni aa:n huokailusta korkeampiin sfääreihin, ja lopussa kuuntelin itseäni kuin kehon ulkopuolelta: melko eläimellistä karjuntaa, mutta välillä myös jopa hyvin voimakasta ja hallittua äänenkäyttöä, joka voimaannutti ja auttoi jaksamaan kivun yli. Minun oli mahdollista keskittyä äänen käyttämiseen kivun sijaan. Supistusten ajan tykkäsin roikkua ammeen yläpuolelle kiinnitetyssä tangossa. Ammeessa lilluskelun viimeisiksi hetkiksi pyysin avuksi ilokaasun. Kätilö kävi myös välillä kuuntelemassa vauvan sykkeet ammeessa.
En ehtinyt olla ammeessa kuin pari tuntia, kun aloin tuntea voimakasta painetta erityisesti peräsuolen alueella. Ajattelin ponnistusvaiheen olevan aluillaan, ja myös kätilöt saapuivat tässä vaiheessa maanittelemaan minua kuivalle maalle. En olisi millään halunnut nousta ylös ammeesta, mutta ilmeisesti vauvan sykkeitä oli jälleen vaikea saada kuuluville, joten saliin olisi pitänyt lähteä joka tapauksessa. Venkoilin ammeessa muutaman supistuksen ajan (mieheni sanoi, että tässä vaiheessa niitä tuli lähes perä perään) kykenemättömänä nousemaan pois sen lämmöstä. Puoli sekavana kyselin kätilöiltä, onko pakko nousta, enkö voi synnyttää tänne, ja miksi ei ammeeseen saa synnyttää. Jälkeenpäin ajateltuna pakollinen ammeesta poistuminen ja sitä seuranneet tapahtumat todella häiritsivät synnytysrauhaani, ja aionkin laittaa sairaalaan palautetta, että sallisivat jatkossa myös veteen synnyttämisen.
Supistukset taukosivat hetkeksi siten, että pystyin nousemaan ammeesta ylös. Minulla on hatarat mielikuvat seuraavista hetkistä, mutta muistan kätilöiden kuivanneen minua, ilmeisesti (toivottavasti!) pukeneen päälleni aamutakin ja kärränneen minut pyörätuolissa osaston toiselle puolelle synnytyssaliimme. Muistan hoputtaneeni kätilöä (nopeesti, nopeesti!) supistuksen tullessa ja karjuneeni koko loppumatkan saliin. Salissa tiedusteltiin halukkuuttani kohdunkaulanpuudutukselle (ei kiitos). Seuraavaksi minut passitettiinkin vasten tahtoani sänkyyn makaamaan (todella tuskallista), ja lääkäri tuli paikalle asentamaan pinnin vauvan päähän vauvan sydänäänten seuraamiseksi. Mies taisi tässä vaiheessa kysellä, että näkyykö tuolta jalkovälistä jo päätä. Samalla rikottiin kalvot ja (vihreä) lapsivesi meni. Tämä hetki oli synnytyksen tuskallisin, lääkäri oli käsittämättömän kovakourainen sisätutkimuksen ajan ja tokaisi vaan, että nyt on pakko pysyä paikallaan. Muistan vain huutaneeni kivusta ja kyselleeni sekavasti, mitä minulle ollaan tekemässä.
Seuraavaksi ponnistuksen tarve voimistui entisestään, ja käännyin sisätutkimuksen jälkeen kyljelleni huutaen miestäni paikalle tukemaan minua toisesta jalasta. Tässä vaiheessa en tuntenut enää supistuskipua, vaan valtavaa painetta alapäässä. Sitä kuuluisaa vesimelonin ulos työntämistä. Muistan ajatelleeni, että ei ihme, että naiset kuvittelevat halkeavansa ja repeävänsä tässä vaiheessa. Samaan syssyyn ajattelin, että eihän se halkeaminen kuitenkaan oikeasti ole mahdollista. Taisin myös karjua tässä vaiheessa aika kovaan ääneen, sillä kuulin kätilön rauhoittelevan, että pidätä hengitystä ja ponnista reippaasti! Ajattelin kapinallisesti, että minähän en mitään hengitystä pidätä, vaan hengitän vapaasti. Uskalsin kuitenkin aloittaa ponnistamisen vihdoin, ja yllätyksekseni tunsin paineen hellittävän ja vauvan pään syntyvän melkein välittömästi! Minut käskettiin tässä vaiheessa selälleni makaamaan, sillä napanuora oli kiertynyt vauvan kaulan ympärille ja sitä piti löysätä. En olisi millään pystynyt kääntymään, mutta pakkohan se siinä tilanteessa oli. Seuraavaksi tunsin jälleen valtavaa painetta, ponnistin, ja tunsin hartioiden syntyvän ja koko vauvan luiskahtavan ulos klo 14.25. (Ponnistusvaiheen kestoksi oli kirjattu neljä minuuttia.)
Mikä mahtava fiilis! Kaikki kipu kaikkosi välittömästi vauvan synnyttyä. Kätilöt puuhasivat hetken jotain vauvan parissa, hän parkaisi ja kätilöharjoittelija hihkaisi, että tyttö tuli. Sain pian vauvan rinnalleni peiton alle, ja onnen tunne oli sanoinkuvaamaton. Hän oli ihana ja täydellinen, aivan siskonsa näköinen tummatukkainen suppusuu. Silmissä tuima ja viisas vastasyntyneen katse. Vauva oli uskomattoman virkeä ja tarkkaavainen synnyttyään, varmasti lääkkeettömän synnytyksen ansiosta.
Kätilöt varmistelivat vauvan synnyttyä, etten halunnut oksitosiinia nopeuttamaan jälkeisten syntymistä. En halunnut lääkettä, joten he lupasivat odotella hetken aikaa. Minua jännitti istukan syntyminen jostain syystä ja pelkäsin sen sattuvan samalla tavalla kuin vauvan ulos tulon. Istukka syntyi kuitenkin lähes itsestään vartin kuluttua, ja pyysin mielenkiinnosta saada nähdä sen. Järkyttävän isosta kappaleesta oli mielestäni kyse! Istukan syntymisen jälkeen kätilöt tarkistivat alapään kunnon repeämiltä, ja samalla vaihtui kätilöillä vuoro. Synnytyksessä avustaneet kätilöt onnittelivat lämpimästi poistuessaan ja kehuivat sitkeäksi sissiksi synnytysurakan jälkeen. Iltavuoron kätilö ompeli kaksi pientä tikkiä välilihaan, minkä aikana hönkäilin ilokaasua pahimpiin puudutuskirvelyihin. Tuntui ihan nösvöltä synnyttää ensin luomuna ja sitten vaikeroida puudutuksessa ompelua!
Muistaakseni ompeluiden jälkeen sain vauvan rinnalleni, ja hän ruokaili taitavasti ja virkeänä tunnin verran. Itse olin euforisessa tilassa, ihailin vain vauvaa olin häkeltynyt mahtavasta synnytyskokemuksesta. Synnytyksen jälkeen olin nälkäinen kuin susi, suklaalevy ja kätilön tuomat voileivät kaakaolla maistuivat. Pääsin myös itse käymään suihkussa, mikä oli mahtavaa verrattuna viime kertaiseen vuorokauden mittaiseen pyörtymisvaaraan. Hengailimme vauvan kanssa viisi tuntia tarkkailtavana synnytyssalissa, hän söi useasti ja hetkeksi taisimme yhdessä torkahtaakin. Illaksi pääsimme yöpymään potilashotellin vällyjen väliin, mikä oli kyllä luksusta!
Summa summarum: synnytyskokemus oli upea, ja suosittelen lämpimästi luomusynnytystä kaikille. Toipuminen ja imetyksen käynnistyminenkin on ollut nopeampaa. Lisää kuulumisia kirjoittelen, kunhan ehdin.
Minäkin olen synnyttänyt lapset luomuna, mutta ompelu on ihan eri juttu!!! Sehän ei ole "luonnollista" kipua, eikä sitä enää ole valmis sietämään, kun on sentään juuri kivulla ja vaivalla synnyttänyt. :) Joka kerta olen halunnut ne muutamat tikit (viimeisellä kerralla oli enemmänkin ommeltavaa) puudutuksen kanssa, vaikka lidokaiini puuduttaa mielestäni ikävän huonosti. Ääntä minusta on lähtenyt tikkejä laitettaessa varmaan enemmän kuin synnyttäessäni...
VastaaPoista