perjantai 20. marraskuuta 2015

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa

Blogi on elänyt hiljaiseloa syystä nimeltä vauva. Suloinen pikkuinen on melkoinen sylikissa, eikä ylimääräistä aikaa turhille hömpötyksille kuten blogin kirjoittamiselle juuri siunaannu. Tänäänkin laitoin tunnollisesti tiskit ja pyykit ennen koneelle istahtamista. Vauva on uinunut puolitoista tuntia vaunuissa parvekkeella, mikä on tässä huushollissa todella harvinaista. Vauvan hyväntahtoisuus vaihtelee päivittäin: toisina päivinä nukutaan ihan yksikseen pitkät päiväunet, toisina taas ei suostutua päikkäreille edes äidin ja tissin kera. Vaunuissa sentään nukkuu aikansa, ainakin kun jaksaa heijata.

Yllättävän ihanaa tämä vauva-arki on kuitenkin ollut! Vauva on erittäin rakastettava ja hurmaava. Esikoinenkin tykkää hänestä valtavasti, ja onneksi harmitukset kohdistuvat meihin vanhempiin, ei pikkusiskoon. Vauva on solahtanut arkeemme yllättävänkin helposti, kuin olisi kuulunut perheeseen pidemmänkin aikaa. Hoitorutiinit tulevat selkärangasta ja imetys on sujunut hienosti. Maitoa tulee juuri sopivasti ja pikkuinenkin vaikuttaa ihan tyytyväiseltä, mitä nyt toisen rinnan suihkuaminen ja toisesta hänen makuunsa liian hitaasti tuleva maito välillä harmittavat.

Univaje on ehkä se pahin uhka onnellisuudelle tässä vaiheessa. Välillä yöunet jäävät lyhyiksi eikä päiväuniakaan oikein saa otettua. Pelastuksia ovat olleet tunnin mittainen Pikku Kakkonen, jonka aikana saa usein jonkin verran unta vauvan kanssa esikoisen istuessa liimattuna tuolissaan. Olen muutenkin mennyt helpoimman kautta, ja ottanut esimerkiksi vauvan sänkyyn nukkumaan viereeni yösyöttöjä helpottamaan. Mies on ihan omasta tahdostaan siirtynyt esikoisen huoneeseen vierassänkyyn nukkumaan. Toimii kaikille näin parhaiten! Hieman kyllä jo odotan, että saisin aikuistakin uniseuraa jo pian...

Vauva on pyörinyt menossa mukana aktiivisesti. Myös akateeminen aivopesu on aloitettu pienestä pitäen, ja pikkuinen oli tällä viikolla mukanani tutkijaseminaarissa narratiivisesta haastattelusta kuulemassa. Mitään työjuttuja en ole kyllä ehtinytkään miettiä äitiyslomalla, mutta ehkä sitten muutaman kuukauden päästä, kun vauvallakin alkaa jo olla rytmiä ja pidempiä unijaksoja (toivon mukaan...). Haamuminäni oli kyllä eilen Kasvatustieteen päivillä Vaasassa pitämässä esitelmää kesällä tehdystä tutkimuksesta (kollegat onneksi hoitivat puhumiset tällä kertaa!).

Synnytyksestä palautuminen on sujunut hienosti. Vielä olisi sellaiset 3-4 kg raskauskiloja sulatettavana, mutta ne tuntuvat kyllä häviävän ihan itsestään, jos vain malttaa pysyä herkuista erossa. Liikuntaa olen aloitellut vaunulenkkien merkeissä ja eilen vetäisin ensimmäiset varovaiset jumpat. Ehkä se keskivartalo alkaa sieltä pikku hiljaa taas löytymään ja imetysjumit hartioista poistumaan. Siitä en kyllä viitsi edes kertoa, miten tyhmyyksissäni menin kokeilemaan vanhoja farkkuja jalkoihin... Olisi pitänyt viime kerrasta oppia!

Tällaiset kuulumiset tällä kertaa, ehkäpä ehdin jossain välissä taas päivittelemään ahkerammin.




sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Lokakuinen synnytyskertomus

Minulla oli raskausviikolla 39 ollut hieman sellainen olo, että vauva saattaisi pian olla tulossa, mutta en oikein uskaltanut luottaa tähän tunteeseen, sillä esikoinen syntyi vasta rv 42+2. Maanantai-iltana luulen vauvan pään kiinnittyneen, sillä olo oli melko tuskaisa lapsen pungertaessa itseään alemmas ja alemmas. Näinä päivinä taisin myös painella synnytystä käynnisteleviä akupisteitä käsissä ja jaloissa, liekö silläkin ollut positiivista vaikutusta. Tiistaina hieman supistelikin, ja olo oli kuin kuukautisten alkaessa. Sain myös ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan allergisen kohtauksen sohvalle nukahdettuani. Nenää kutitti ihan hulluna, enkä saanut nukuttua. Keskiviikkona totesin kaverille, että on ollut sen verran outo olo, että jospa tästä päästäisiinkin pian synnyttämään. Illalla käytin koiran lenkillä revontulten loisteessa ja mietin, olisivatko valot taivaalla merkki jostain... olo oli seesteinen ja maailmaa syleilevä.

Myöhemmin keskiviikkoiltana katselimme mieheni kanssa tietokoneen näytöltä tiistaina väliin jäänyttä Zoo-sarjaa. Minua supisteli hissukseen välillä, ja aloin huvikseni kellottamaan supistuksia. Niitä tuli noin 10 minuutin välein, mutta ne hiipuivat kuitenkin nukkumaan mennessä. Nukuin todella sikeästi aamu neljään, jolloin heräsin taas supisteluun. Kellottelin niitä kaikessa rauhassa, ja 10 minuutin välein niitä tuntui taas tulevan. Nousin viiden aikaan ylös sängystä, kun en saanut enää unta. Kuiskasin myös miehelleni, että vähän supistaa, mutta nuku sinä vielä. Ei tarvinnut kahta kertaa käskeä.

Jossain vaiheessa aamuyötä tajusin, että supistuksia tulee tiheämmin ja sairaalakassi on vielä pakkaamatta loppuun. Herättelin epäuskoisen mieheni ja aloin pakkailemaan loppuja tavaroita ja tekemään suunnitelmaa mahdollista synnytystä varten. En vieläkään uskonut toden olevan kyseessä, vaikka supistuksia alkoi tulla viiden minuutin välein. Sanoin miehelleni, että menen suihkuun ja katsotaan sitten, jatkuvatko supistukset vielä. Kyllähän ne jatkuivat, viiden minuutin välein, jaoten kehotin miestäni soittamaan anoppia hoitoavuksi. Mies oli vieläkin epäuskoinen, ja olin heittää häntä kirjalla päähän, kun hän kehtasi kysyä, olenko varma, etteivät kyseessä ole harjoitussupistukset.

Anoppia ei saatu vielä aamusta kiinni, joten soitimme appiukon hälytysvalmiuteen, mikäli lähtö tulisi. Puoli kahdeksan aikaan kävin herättelemässä esikoisen, mies käytti koirat pissalla ja minä lähdin käymään lähikaupassa synnytysevästä hakemassa. Muutaman supistuksen ajan heiluttelin itseäni kaupassa ja sain ostettua todella järkeviä eväitä; valkosuklaalla päällystettyjä cashew-pähkinöitä, proteiinipatukoita, karkkia ja suklaata. Ainoastaan ostamani pillimehut pääsivät synnytyksen aikana käyttöön, suklaa kyllä maistui sitten jälkikätee! Mies lähti kaupasta tuloni jälkeen viemään isompaa koiraa vielä pidemmälle lenkille, mutta ei päässyt kovin kauas. Huomasin supistusten tulevan jo 3-4 minuutin välein, joten soitin miehen takaisin ja pyysin soittamaan esikoiselle hoitajan paikalle.

Ennen klo 11 pääsimme vihdoin lähtemään sairaalaan. Suukotin esikoisen hyvästiksi ja lähdin elämäni tuskallisimmalle autoajelulle. Meiltä ajaa sairaalaan n.5-10 minuuttia, mutta supistusten kestäminen paikallaan istuen oli kyllä täyttä tuskaa! Huusin ja tapojeni vastaisesti kirosin melko suureen ääneen niiden parin supistuksen aikana, jotka jouduin ajomatkalla kestämään. Parkkipaikalta jouduimme kävelemään vielä melko pitkän matkan synnytysosastolle, ja jo melko tiheästi tulevien supistusten ajan heijailin itseäni ja peitin kasvoni miehen takinkaulukseen piiloon ohikulkevilta ihmisiltä. Synnytysvastaanotolle tultuamme hönkäisin sairaanhoitajalle kliseisen "tultiin synnyttämään", ja pääsimme nopeasti kirjautumaan sisään sairaalaan. Meidät otti vastaan mukavan oloinen ja lempeä kätilö, joka teki sisätutkimuksen ja totesi minun olevan kolme senttiä auki. Yritettiin myös ottaa sydänkäyrää, mutta en pystynyt makaamaan paikallani, eivätkä anturit (vai miksi niitä sanotaan?) oikein pysyneet pyöreän mahani päällä seisten. Kunnon käyrää ei oikein saatu piirtymään, ja välillä laite heitti käyrille omaa sykettäni.

Siirryimme siis synnytyssaliin, jotta tilannetta voitaisiin seurata paremmin. Kätilö totesi, että synnytys saattaa supistuksista päätellen edetä tästä nopeastikin. Synnytyssalissa meidät ottivat vastaan iloisesti hymyilevä kätilö ja kätilöopiskelija, joka pyysi lupaa osallistua synnytykseen. Toivotin hänet tervetulleeksi, ja siirryimme koko porukka synnytyssaliin numero 2. Salissa kyseltiin hieman toiveita synnytyksen suhteen ja käytiin läpi, minkälaista kivunlievitystä olin ensimmäisessä synnytyksessä saanut. Totesin, että viimeksi sain kaikki mahdolliset, nyt ei kiitos mitään, jos vaan omat voimat riittävät. Jälleen yritettiin ottaa sydänkäyrää, ja ilmeisesti jotenkin sitä saatiinkin piirtymään, sillä hetken kuluttua kätilöopiskelija tuli huikkaamaan ovesta, kiinnostaisiko minua siirtyä ammehuoneeseen. Olin jo ihan unohtanut koko ammeen olemassaolon! Keräsimme kamppeemme ja vaihdoimme huonetta. Supistusten tullessa huokailin matalaa aa-äännettä ja opiskelija kehui hyvää äänenkäyttöä, ja rohkaisi jatkamaan sitä.

Kahdentoista aikaan pääsin upottautumaan ammeeseen, ja mikä taivas se olikaan! Vesi tuntui todella lämpimältä ja amme oli niin syvä, että sinne pääsi upottautumaan kokonaan. Jotenkin olin odottanut viileämpää vettä. Ammeen päällä oli myös tanko, jossa saattoi roikkua supistusten ajan, mitä loppuvaiheessa teinkin. Alussa rupattelin supistusten välissä mieheni kanssa, ja vesi pehmensi sopivasti kivun terävintä huippua. Pyysin miestä jopa räpsäisemään pari kuvaa. Ammeessa pääsi ihanasti totaaliseen rentoutumisen tilaan, ehkä jopa synnytysregressiosta voisi puhua. Supistusten välissä olin unenomaisessa tilassa, nojailin ammeen reunaan ja kelluin veden varassa. Supistukset otin vastaan ääntä käyttäen, loppuvaiheessa ilmeisesti aika kovaankin ääneen karjuen.

Ammeen lämmössä supistukset tihenivät nopeasti, ja olo alkoi olla pian niiden aikana jo melko tukala. Äänenkäyttöni koveni aa:n huokailusta korkeampiin sfääreihin, ja lopussa kuuntelin itseäni kuin kehon ulkopuolelta: melko eläimellistä karjuntaa, mutta välillä myös jopa hyvin voimakasta ja hallittua äänenkäyttöä, joka voimaannutti ja auttoi jaksamaan kivun yli. Minun oli mahdollista keskittyä äänen käyttämiseen kivun sijaan. Supistusten ajan tykkäsin roikkua ammeen yläpuolelle kiinnitetyssä tangossa. Ammeessa lilluskelun viimeisiksi hetkiksi pyysin avuksi ilokaasun. Kätilö kävi myös välillä kuuntelemassa vauvan sykkeet ammeessa.

En ehtinyt olla ammeessa kuin pari tuntia, kun aloin tuntea voimakasta painetta erityisesti peräsuolen alueella. Ajattelin ponnistusvaiheen olevan aluillaan, ja myös kätilöt saapuivat tässä vaiheessa maanittelemaan minua kuivalle maalle. En olisi millään halunnut nousta ylös ammeesta, mutta ilmeisesti vauvan sykkeitä oli jälleen vaikea saada kuuluville, joten saliin olisi pitänyt lähteä joka tapauksessa. Venkoilin ammeessa muutaman supistuksen ajan (mieheni sanoi, että tässä vaiheessa niitä tuli lähes perä perään) kykenemättömänä nousemaan pois sen lämmöstä. Puoli sekavana kyselin kätilöiltä, onko pakko nousta, enkö voi synnyttää tänne, ja miksi ei ammeeseen saa synnyttää. Jälkeenpäin ajateltuna pakollinen ammeesta poistuminen ja sitä seuranneet tapahtumat todella häiritsivät synnytysrauhaani, ja aionkin laittaa sairaalaan palautetta, että sallisivat jatkossa myös veteen synnyttämisen.

Supistukset taukosivat hetkeksi siten, että pystyin nousemaan ammeesta ylös. Minulla on hatarat mielikuvat seuraavista hetkistä, mutta muistan kätilöiden kuivanneen minua, ilmeisesti (toivottavasti!) pukeneen päälleni aamutakin ja kärränneen minut pyörätuolissa osaston toiselle puolelle synnytyssaliimme. Muistan hoputtaneeni kätilöä (nopeesti, nopeesti!) supistuksen tullessa ja karjuneeni koko loppumatkan saliin. Salissa tiedusteltiin halukkuuttani kohdunkaulanpuudutukselle (ei kiitos). Seuraavaksi minut passitettiinkin vasten tahtoani sänkyyn makaamaan (todella tuskallista), ja lääkäri tuli paikalle asentamaan pinnin vauvan päähän vauvan sydänäänten seuraamiseksi. Mies taisi tässä vaiheessa kysellä, että näkyykö tuolta jalkovälistä jo päätä. Samalla rikottiin kalvot ja (vihreä) lapsivesi meni. Tämä hetki oli synnytyksen tuskallisin, lääkäri oli käsittämättömän kovakourainen sisätutkimuksen ajan ja tokaisi vaan, että nyt on pakko pysyä paikallaan. Muistan vain huutaneeni kivusta ja kyselleeni sekavasti, mitä minulle ollaan tekemässä.

Seuraavaksi ponnistuksen tarve voimistui entisestään, ja käännyin sisätutkimuksen jälkeen kyljelleni huutaen miestäni paikalle tukemaan minua toisesta jalasta. Tässä vaiheessa en tuntenut enää supistuskipua, vaan valtavaa painetta alapäässä. Sitä kuuluisaa vesimelonin ulos työntämistä. Muistan ajatelleeni, että ei ihme, että naiset kuvittelevat halkeavansa ja repeävänsä tässä vaiheessa. Samaan syssyyn ajattelin, että eihän se halkeaminen kuitenkaan oikeasti ole mahdollista. Taisin myös karjua tässä vaiheessa aika kovaan ääneen, sillä kuulin kätilön rauhoittelevan, että pidätä hengitystä ja ponnista reippaasti! Ajattelin kapinallisesti, että minähän en mitään hengitystä pidätä, vaan hengitän vapaasti. Uskalsin kuitenkin aloittaa ponnistamisen vihdoin, ja yllätyksekseni tunsin paineen hellittävän ja vauvan pään syntyvän melkein välittömästi! Minut käskettiin tässä vaiheessa selälleni makaamaan, sillä napanuora oli kiertynyt vauvan kaulan ympärille ja sitä piti löysätä. En olisi millään pystynyt kääntymään, mutta pakkohan se siinä tilanteessa oli. Seuraavaksi tunsin jälleen valtavaa painetta, ponnistin, ja tunsin hartioiden syntyvän ja koko vauvan luiskahtavan ulos klo 14.25. (Ponnistusvaiheen kestoksi oli kirjattu neljä minuuttia.)

Mikä mahtava fiilis! Kaikki kipu kaikkosi välittömästi vauvan synnyttyä. Kätilöt puuhasivat hetken jotain vauvan parissa, hän parkaisi ja kätilöharjoittelija hihkaisi, että tyttö tuli. Sain pian vauvan rinnalleni peiton alle, ja onnen tunne oli sanoinkuvaamaton. Hän oli ihana ja täydellinen, aivan siskonsa näköinen tummatukkainen suppusuu. Silmissä tuima ja viisas vastasyntyneen katse. Vauva oli uskomattoman virkeä ja tarkkaavainen synnyttyään, varmasti lääkkeettömän synnytyksen ansiosta.

Kätilöt varmistelivat vauvan synnyttyä, etten halunnut oksitosiinia nopeuttamaan jälkeisten syntymistä. En halunnut lääkettä, joten he lupasivat odotella hetken aikaa. Minua jännitti istukan syntyminen jostain syystä ja pelkäsin sen sattuvan samalla tavalla kuin vauvan ulos tulon. Istukka syntyi kuitenkin lähes itsestään vartin kuluttua, ja pyysin mielenkiinnosta saada nähdä sen. Järkyttävän isosta kappaleesta oli mielestäni kyse! Istukan syntymisen jälkeen kätilöt tarkistivat alapään kunnon repeämiltä, ja samalla vaihtui kätilöillä vuoro. Synnytyksessä avustaneet kätilöt onnittelivat lämpimästi poistuessaan ja kehuivat sitkeäksi sissiksi synnytysurakan jälkeen. Iltavuoron kätilö ompeli kaksi pientä tikkiä välilihaan, minkä aikana hönkäilin ilokaasua pahimpiin puudutuskirvelyihin. Tuntui ihan nösvöltä synnyttää ensin luomuna ja sitten vaikeroida puudutuksessa ompelua!

Muistaakseni ompeluiden jälkeen sain vauvan rinnalleni, ja hän ruokaili taitavasti ja virkeänä tunnin verran. Itse olin euforisessa tilassa, ihailin vain vauvaa olin häkeltynyt mahtavasta synnytyskokemuksesta. Synnytyksen jälkeen olin nälkäinen kuin susi, suklaalevy ja kätilön tuomat voileivät kaakaolla maistuivat. Pääsin myös itse käymään suihkussa, mikä oli mahtavaa verrattuna viime kertaiseen vuorokauden mittaiseen pyörtymisvaaraan. Hengailimme vauvan kanssa viisi tuntia tarkkailtavana synnytyssalissa, hän söi useasti ja hetkeksi taisimme yhdessä torkahtaakin. Illaksi pääsimme yöpymään potilashotellin vällyjen väliin, mikä oli kyllä luksusta!

Summa summarum: synnytyskokemus oli upea, ja suosittelen lämpimästi luomusynnytystä kaikille. Toipuminen ja imetyksen käynnistyminenkin on ollut nopeampaa. Lisää kuulumisia kirjoittelen, kunhan ehdin.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Yllätys

Hän on täällä! Pieni suloinen neitimme yllätti syntymällä viime torstaina klo 14.25 jo rv 39+4. Mitat olivat 3815g ja 50cm. Synnytys oli ihana, ammeen ja viimeisen tunnin ilokaasun voimalla mennen. Ponnistusvaihe oli nopea, tyttö oli ulkona neljässä minuutissa! Tikkejäkään ei tarvittu kuin kaksi pientä. Kotiuduimme kahden vuorokauden iässä, ja nyt nuuhkutellaan kotona vauvan tuoksua. Palailen paremmalla aikaa kertomaan lisää.






keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Raskausviikot 38-39+

Viimeisiä viikkoja viedään, ja saamattomuuden tunne on sanoinkuvaamaton! Rehellisesti sanottuna tekisi mieli vaan löhötä ja syödä herkkuja... Koti on nyt kutakuinkin kunnossa vauvaa varten, pienet vaatteet pestynä ja sairaalakassikin puoliksi pakattuna. Viikkoja on tänään 39+3, ja "yllättäen" juuri mitään merkkejä lähestyvästä synnytyksestä ei ole. Eilen kävin vielä jumppailemassa aamulla ja olo on ollut edelleen hyvä. Toissailtana tosin vauva riehui varmaan kolme tuntia putkeen ja tunki päätään niin kipeästi alaspäin, että olin ihan varma, että kohta ne vedet menevät. Sen verran vihloi reisiin ja alakertaan. Eilen myös supisteli hieman napakammin ja olo samanlainen kuin kuukautisten ollessa juuri alkamassa. Ehkäpä jotain toivoa siitä, että tämä synnytys lähtee itsestään käyntiin löytyy vielä!

Ensi viikon tiistaille on varattu viimeinen aika äitiysneuvolaan, ja sen jälkeen tehdäänkin lähetettä sairaalaan "yliaikaiskontrolliin", vaikka eihän raskaus vielä 40+2 viikolla yliaikainen ole... hieman ahdistaa tämä, mutta ehkä yritämme loppuviikon aikana häätää nyt vauvaa sen verran ahkerasti, ettei tarvitsisi kontrolleissa käydä! Olen kokeillut painella synnytystä käynnisteleviä akupisteitä käsissä ja jaloissa, ja lemmenleikit tuntuvat myös aiheuttavan supistuksia, jos nyt niistä vielä jaksaisi innostua... Laskettu aika on sunnuntaina, ja esikoinen olisi silloin sopivasti hoidossa mummolassa, joten laskettuna päivänä olisi oikein toivottavaa syntyä!

Neuvolan mittauksissa on kaikki ollut viime viikkoina hyvin. Turvotuksia ei ole, ja sormukset ovat tässä raskaudessa saaneet pysyä loppumetreille saakka sormissa. Painoa on tullut tähän mennessä yhteensä n. 13 kg, mitä pidän oikein sopivana. On sen eteen tehty paljon töitäkin! Verrattuna viimekertaiseen 20 kiloon tämä tuntuu erittäin mukavalta. Nyt täytyy vaan imetysaikana muistaa syödä reippaasti, kun vararavintoa ei ole samalla tavalla kropassa kuin viimeksi. Pysyy sitten maidontuotanto hyvin yllä. Ehkäpä myös niitä herkkuja voi taas hieman ruokavalioon sisällyttää, ihanaa! Sf-mitta on pysytellyt koko raskauden ajan siinä ala- ja keskikäyrän välillä.

Synnytystä odotan toisaalta innolla ja toisaalta hieman pelkään. Suunnitelmani lääkkeettömästä synnytyksestä pitää edelleen, mutta kyllä sitä väkisinkin miettii, kuinka pärjää ilman kovempia kivunlievitysmenetelmiä. Lähinnä ponnistusvaihe pelottaa, sillä viimeksi koin siinä kovaa hermoperäistä selkäkipua, joka lamaannutti täysin. Nyt ei kuitenkaan auta kuin luottaa omaan kehoonsa ja siihen, että (toivon mukaan) luonnollisesti alkanut synnytys on käynnistettyä lempeämpi. Vauvan pitäisi myös olla tällä kertaa pienikokoisempi ja näin ollen helpompi pungertaa pihalle. Takaporttina pidän kuitenkin voimakkaampaa puudutusta siinä tapauksessa, että omat voimat eivät riitä. Realisti täytyy olla, enkä missään tapauksessa tahdo lääkkeettömyydellä vauvan henkeä vaarantaa. Iloisin mielin olen kuitenkin lähdössä synnyttelemään (kuulostaapaa kepeältä tuo synnyttely!) ja jännityksellä täällä odotellaan, koska vauva mahtaa maailmaan putkahtaa. Olisikohan tämä blogin viimeinen masukuva?

Rv 39+1


torstai 24. syyskuuta 2015

Rv 36-37+

Aika tuntuu kuluvan kauheaa vauhtia nyt äitiyslomalla! Hirveästi pitäisi saada aikaiseksi, mutta tuntuu, etten saa tehdyksi mitään. Työjutut olen onnistunut unohtamaan melko autuaasti, eikä onneksi ole enää yhtään ikäväkään töihin. Rennot aamut ja kiireettömät aikataulut tuntuvat mukavilta. Tänään ollaan ulkoiltu, leivottu rieskaa välipalaksi ja hieman herkkuja huomisia työkavereiden juhlia varten. Olen nähnyt paljon kavereita, kuskannut lasta harrastuksiin ja nukkunut päiväunia. Synnytysoppaissa kirjan sivut kääntyvät tiuhaan tahtiin ja ajatukset alkavat olla yhä enemmän lähestyvässä h-hetkessä. Pientä jännitystäkin on ilmassa; milloinkahan pikkuneiti päättää saapua maailmaan?

Olen voinut näin viimeisilläkin viikoilla tosi hyvin. Tällä viikolla olen käynyt vielä ohjatussa jumpassa ja tehnyt päivittäin kävelylenkkejä koirien kanssa. Hieman ovat alkaneet kivut nivusissa ja reisissä parin päivän aikanaa vaivaamaan, lieko vauva raivaamassa tietään lähtökuoppiin. Terveydenhoitaja ei neuvolassa valitettavasti oikein uskaltanut yrittää päätä heiluttaa, sen verran syvälle oli vauva kaivautunut. Itseäni olisi kiinnostanut tietää, joko pää on kiinnittynyt. Neuvolassa käydään nykyään kyllä todella harvoin verrattuna reilun neljän vuoden takaiseen! Viimeksi kävin rv 37+1, seuraava käynti onkin vasta rv 39+1. Esikoisesta sain ravata neuvolassa viikottain rv 35 jälkeen. Kaikki oli jälleen tarkastuksessa hyvin, hemoglobiini oli tosin laskenut 113:sta. En tiedä, pitäisikö sitä synnytystä varten tankata rautaa, mutta ainakaan terkka ei siihen kehottanut. Vauva on makoillut nyt viikkoja samassa raivotarjonta 2:ssa, eli selkä oikeaa kylkeäni vasten. Ilmeisesti hieman otollisempi asento synnytystä varten olisi kääntyminen vasemmalle puolelleni, mutta tämäkin on ihan ok.

Rv 36+6

Nämä viimeiset viikot ennen synnytystä ovat kyllä jännittävää aikaa. Huomaan kyttääväni erilaisia oireita ja miettiväni jatkuvasti, koska vauva mahtaa päättää syntyä. Supistuksia on ollut nyt huomattavasti aiempaa enemmän ja ne ovat napakoituneet, joten elättelen toiveita, että tämä raskaus ei menisi ihan kaksi viikkoa lasketun ajan yli. "Ässät" ovat aiheuttaneet kiitettävästi kiristelyä vatsalla, joten niitä lähipäivinä siis lisää :) Varasin myös varmuuden vuoksi muutama päivä lasketun ajan jälkeen ajan vyöhyketerapiaan synnytyksen käynnistelyyn. Kokeillaan nyt sitten tämäkin keino, jos ei vauva ala itsestään tulemaan! Onnekseni olen onnistunut pitämään itseni kiireisenä äitiysloman aikana, ja joka päivälle riittää tekemistä. Vielä ei ole tuskastunut olo, mutta lasketun ajan jälkeen saattaa olla olo erilainen...

Pikku hiljaa kaikki alkaa olla valmista vauvan tuloa varten. Imetysvaatteita on hankittu, autonistuin on jo paikoillaan ja vaatteita alkaa löytyä sopivasti. Vielä pitäisi kasata vauvan vaatelipasto, pestä pienimmät vaatteet, ostaa sitteri ja jonkinlainen hoitoalusta, pestä vaunujen päälliset ja koota pinnasänky. Ensi viikonloppuna käymme miehen kanssa tositoimiin. Tajusin myös juuri, että nyt pitäisi alkaa pitää asuntoakin siedettävässä kunnossa, jos lähtö synnärille tulee ja esikoisen hoitajat saapuvat meille kotiin. Sairaalakassi on  muuten edelleen iloisesti pakkaamatta :)


tiistai 8. syyskuuta 2015

Rv 33-35+

Täällä sitä ollaan vihdoin äitiyslomalla ja hyvällä mielellä! Viimeiset viikot töissä olivat niin hektisiä, ettei paljon blogia ehtinyt päivitellä. Esikoinen jäi pois hoidosta jo viime viikolla, joten aikamoista sumplimista sai miehen kanssa harrastaa, että saatiin työt ja lapsenhoito jotenkin soviteltua yhteen. Pieni syyllisyys jäi vaivaamaan, kun en saanut töissä ihan niin paljon aikaiseksi ennen äitiyslomaa kuin ajattelin, mutta minkäs teet. Huomenna käyn vielä siivoilemassa työpöytää, palauttelemassa puhelinta ja avaimia ja vaihtamassa vähän kuulumisia työkavereiden kanssa. Tänään ajattelin rentoutua tekemällä ihan mitä huvittaa, huomenna jatkan vielä vähän kesken jääneen artikkelin viimeistelyä.

Oma vointi on edelleen saanut jatkua hyvänä. Jumppailut ja lenkkeilyt sujuvat vielä hienosti, käväisinpä jopa sunnuntaina ohjatulla core-liikuntatunnilla. Hieman saattaa kävellessä jonnekin lantionpohjaan välillä juilia, mutta liikkumista se ei ole vielä estänyt, eikä toivottavasti estäkään. Päiväunet ovat viime aikoina maistuneet, ja useampana iltana olen simahtanut sohvalle kirjan tai elokuvan ääreen. Henkinen vointi on ollut ihan ok, tosin hieman äitiyslomalle jääminen on stressannut, samoin esikoisen uhmailut. Olen myös huomannut, että synnytyksen lähestyessä olen alkanut vetäytyä hieman sisäänpäin ja kaivata omaa rauhaa ja tilaa. Erityisesti esikoisen läheisyydenkaipuu on tuntunut viime päivinä raskaalta, ja olen kaivannut saada olla ihan rauhassa ilman, että kukaan hipelöi tai pyrkii aamulla saman peiton alle nukkumaan. Luulen, että ajatukset alkavat kääntyä vauvan hoivaamiseen ja tulevaan "symbioosiin", mitä varten kaipaan nyt paljon omaa tilaa ja rauhoittumista.

Käväisin myös neuvolassa rv 35+1. Tällä kertaa paikalla oli äärimmäisen tehokas ja kiireinen lääkäri, joka oli ottamassa minua sisään jo ennen kuin terveydenhoitaja oli saanut tarpeelliset mittaukset tehtyä. Häthätää mitattiin verenpaine ja paino, muuta ei sitten ehdittykään. Molemmat olivat kunnossa, mutta virtsasta löytyi tällä kertaa runsaasti ketoaineita, ja siitäkös se riemu sitten repesi. Ilmeisesti ketoaineet ovat yleisimmin merkki liian vähäisestä nesteen saannista (tai diabeteksestä, mutta sokerit eivät itselläni olleet korkealla), ja minulta kyseltiinkin, juonko tarpeeksi. Kerroin olleeni edellisenä päivänä jumpassa, josko se olisi vähän kuivattanut. Lääkäri kauhisteli, että teenkö vielä näillä viikoilla täyspitkiä jumppia. Sitten tivattiin, olenko juonut vettä jumpan aikana (no olen) ja enhän vain ole tahallani jättänyt juomatta ennen jumppaa, ettei tulisi pissahätä kesken jumpan (WTF, ei ollut juolahtanut pieneen mieleenikään...). Painoakin oli kuulemma tullut vähänlaisesti (250g/vko). Luulin sen olevan tässä loppuvaiheessa enemmänkin normaali/hyvä juttu. Turvotuksia ei ole, ja sitäkin lääkäri tuntui vähän paheksuvan. Ikävästi tuntui vihjailu siltä, että olen tahallani itseäni kuivattanut ja huonosti syönyt, mistä ei todellakaan ole kyse.

No, lopputulemana vauvalla oli kuitenkin kaikki hienosti (ultrattiin myös), raivotarjonnassa pikkuinen oli ja kohdunsuulla ei muutoksia. Lantioon on lääkärin mukaan alkanut jo tulla lisää tilaa synnytystä varten, mikä kuulosti positiiviselta. Kiikutin tänään vielä pissanäytteen labraan tulehduksen poissulkemiseksi. Itse kyllä veikkaan, että ketoaineet johtuivat lähinnä siitä, että olen ollut aika vähillä hiilareilla viikonloppuna ja neuvolaa edeltävänä päivänä taisi olla vielä tavallista vähähiilarisempi päivä, kun piti syödä vanhaksi meneviä rahkoja pois jääkaapista. En ole huolissani, mutta kauhean saarnan sain kyllä lääkäriltä osakseni... Nyt onkin sitten tankattu ruisleipää ja juotu vettä ihan urakalla :)

Tämä kuva on otettu rv 34+6 ystäväni häiden jälkeen. Sain lainaan ihanan äitiysmekon toiselta kaveriltani, ja oli kiva päästä mieheni kanssa kahdestaan juhlimaan vielä ennen vauvan syntymää. Pikkutunneille ei tanssittu, mutta juhlaruoka maistui ja mukavia muistoja jäi näistäkin häistä.




sunnuntai 23. elokuuta 2015

RV 32+

Huh helpotusta! Tällä viikolla käväisin ultrassa painoarviossa, ja mittausten mukaan vauva kasvoi nätisti keskikäyrällä. Ilmeisesti herkuton ja terveellinen ruokavalio on tepsinyt, tai sitten viimeksi mittauksessa oli vähän virhettä. Lääkäri totesi myös, että vauvalla on pyöreän mallinen pää, joka tekee painoarvion korkeammaksi. Joitain pään mittojahan painoarvioon otetaan mukaan, ja pyöreän mallisesta päästä saa luonnollisesti leveämmän mitan kuin soikeasta. Ilmeisesti "normaalimman" muotoisella päällä painoarvio olisi ollut n. 200 g pienempi. Tällä hetkellä arvioitu paino oli siis 2200 g. Terveellisellä ruokavaliolla kuitenkin jatketaan, joskin pientä satunnaista herkuttelua aion ehkä itselleni sallia :) Oli kyllä mukavaa nähdä vauvan taas liikkuvan ultrassa! Mielestäni pienokainen oli vähän enemmän omilla kasvonpiirteilläni varustettu tällä kertaa, kuin mieheni. Esikoinenhan oli ihan mieheni kopio syntyessään. Kyllä nykylaitteilla vaan saa upeaa kuvaa vatsan sisään!

Tällä viikolla olen viettänyt huikeita ja haikeita hetkiä töissä. Kaksi viikkoa enää jäljellä, eikä mieli tekisi vielä ollenkaan pois. Esimies ja useimmat lähimmät työtoverit ovat seuraavat viikon tai kaksi konferenssimatkoilla, joten tulen varmaankin tekemään aika paljon etätöitä ainakin ensi viikolla, kun on luvattu nättiä säätä. Etätyö on vähän kuin puoliksi lomalla olisi, parvekkeella samalla aurinkoa ottaessa. On kyllä uskomatonta, miten etuoikeutettua työtä tämä on. Saa itse määritellä työssäoloajat ja -paikat sekä vaikuttaa vahvasti työn sisältöön. Konferenssimatkat kustannetaan lentoineen ja majoituksineen esimerkiksi ensi viikolla aurinkoiselle Kyprokselle, jonne työkaverit lentävät kehittämään itseään ja verkostoitumaan. Suurin ongelma taitaa olla valita mukaan oikeat bikinit... Aivan uskomattoman etuoikeutettua, ja laittaa ainakin itseni nöyräksi. Voisiko tätäkin hyvinvointia hieman tasaisemmin jakaa suomalaisten työntekijöiden kesken?

Esimieheni kanssa kävimme hyvät keskustelut ennen hänen reissujaan ja oman äitiyslomani alkua. Sain hyvää palautetta työstäni ja kannustusta jatkaa valitsemallani alalla. Tuntui todella mahtavalta saada hyvää palautetta, sillä tutkijan työ on itsessään sellaista, että koskaan ei tunne tekevänsä tarpeeksi hyvää työtä ja välillä oma teksti tuntuu niin huonolta ja saavutukset mitättömiltä. Juttelimme myös mahdollisuudesta jatkaa hommia äitiyslomallakin tuntityönä. Opetushommia ja mahdollisesti konferenssiesiintymisiäkin saattaisi olla tulossa ensi vuoden puolella. Pienet työjutut äitiysloman ohelle olisivat kyllä erittäin tervetulleita!

Oma vointi on tällä viikolla ollut hyvä. Päiväunia tunnun kyllä tarvitsevan, ja selkeästi rennommin on saanut ottaa liikunnan suhteen. Harjoitussupistuksetkin ovat olleet aavistuksen napakampia ja tiheämpiä kuin ennen. Ehkäpä sitä näillä viikoilla on jo oikeuskin vähän himmailla... Kuvittelenkohan vaan, vaiko näyttääkö tuo maha siirtyneen hieman alemmas viime viikosta?






sunnuntai 16. elokuuta 2015

Rv 31+

Tällä viikolla olo oli alkuviikosta todella väsynyt. Nukutti koko ajan, ja veto oli täysin poissa pari päivää. Itselläni on ollut muutenkin huimausta ja voimattomuutta erityisesti aamuisin, ilmeisesti liittyen mataliin verenpaineisiin. Kokeilin myös syödä hieman enemmän aamulla, mutta sekään ei auttanut asiaa. Ilmeisesti täytyy nyt vaan ottaa rauhallisesti ja toivoa vahvempia oloja sitten raskauden jälkeiselle ajalle.

Käväisin tällä viikolla pitkästä aikaa neuvolassa. Väliä taisi tulla peräti 9 viikkoa ylimääräisen ultran takia. Kaikki oli oikein mallikelpoisesti ainakin käyrillä mitaten. Painonnousu oli n. 300g viikossa, hemoglobiini 120, verenpaineet 110/60 luokkaa ja kohdun kasvu edelleen hieman keskikäyrän alapuolella. Ilmeisesti, vaikka maha näyttää isolta, ei vauva ehkä kuitenkaan ole jättiläisluokkaa, jos sf-mittaan on luottaminen. Ensi viikolla käyn ultrassa kokoarvioissa, joten siellähän se sitten selviää. Toivottavasti näyttäisi sopusuhtaiselta tyypiltä...




Vauva on harjoitellut uusia taitoja tällä viikolla ja alkanut hikkailla kohdussa. Hikka tuntuu melko ärsyttävänäkin tasaisena naputuksena kyljessä. Itse olen saanut taas loppuraskauden vuotavat rinnat riesakseni. Oranssia kolostrumia on bongailtu aamuisin heräämisen jälkeen, ja kerran onnistuin saamaan jo paidanrintamuksenkin märäksi päiväunilta herätessäni. Toivottavasti tämä enteilee samalla tavalla hyvää maidontuloa, kuin viimeksi.




Lauantaina itselleni tulikin mittariin pyöreitä vuosia. Yhtään ei kriisiä ole ilmassa, vaan uusi ikälukema tuntuu erittäin sopivalta omiin fiiliksiin. Ajattelin nuorempana, että lapset olisi hyvä tehdä alle kolmekymppisenä, ja niinhän ne nyt onkin "tehtynä"; toisen ulkoistumista vielä odotellessa. Juhlapäivän kunniaksi julkaisimme myös tiedon uuden perheenjäsenen saapumisesta Facebookissa. Muuten juhlittiin rauhallisesti, ja unohdin pariksi päiväksi terveelliset dieettini herkutellen pizzalla ja suklaalla. Tämä kyllä kostautui vatsakivuilla, mutta ehkä se oli sen arvoista. Nyt jaksaa taas syödä terveellisesti vielä pari kuukautta. Kyllä terveellisestä ruuasta vaan tulee hyvä olo!

tiistai 11. elokuuta 2015

Mamma-ahdistus

Eräänä päivänä täpötäydellä hiekkalaatikolla heräsi ahdistus. Pitäisikö sitä kohta jaksaa istuu tässä leikkipuiston reunalla joka päivä, kaksi kertaa päivässä, kuunnella juttuja kävelemään lähdöistä ja nykyisestä vaipan koosta ja olla kovin kiinnostunut kaikesta lapsiin liittyvästä? Tokihan sitä mieli ehtii muuttua tässä vauvan syntymän jälkeen, mutta tällä hetkellä tietty mammautuminen ja elämän pyöriminen pelkästään perheasioissa hieman ahdistaa. Tykkään ihan älyttömästi työstäni, minusta on mahtavaa käyttää aivojani ja ratkoa päättelykykä vaativia tehtäviä ihan itsekseni tekstiä kirjoittaessani. Äitiyslomalla ongelmat vaihtuvat toisenlaisiin. Täytyy osata multitaskata, jaksaa päivittäin toistuvia rutiineja, nukuttaa lempeästi vaikka olisi itsekin väsynyt ja ottaa vastaan uhmaryöppyjä. Kaikkea sitä, mitä nytkin teen, mutta käytännössä 24/7. En tiedä, saako tätä ääneen edes sanoa, mutta hieman ahdistaa.




Äitiyslomallehan pitäisi olla ihana jäädä. Ei tarvitse hetkeen käydä töissä ja saa keskittyä vain perheeseen ja lastenhoitoon. Kuukauden päässä siintävä vuoden lomapätkä kuitenkin hieman jännittää, enkä tiedä, minkälaisin tuntein sitä tullaan viettelemään. En tiedä, voihan kaikki ollakin erilaista, kuin etukäteen kuvittelin. Kun on kokonaan poissa töistä, on ehkä enemmän voimavaroja keskittyä siihen pikkulapsiarkeen. Toisaalta olen aina kokenut saavani virtaa töistä, joten en ihan täysin usko tähänkään. Elättelen toiveita, että synnytyksen jälkeen hoivahormonit ottavat vallan, ja pystyn vaipumaan ihanaan äitiyskuplaan ja nauttimaan vuodesta kotona. Se on loppujen lopuksi lyhyt aika, jonka jälkeen mieheni ottaa vetovastuun lasten arjen pyörittämisestä.

En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että olisin karrikoidusti näinkin ura- enkä perhekeskeinen. Perheeni on tietysti minulle kaikki kaikessa, uskomattoman rakas, mutta kaipaan siihen rinnalle myös vastapainoksi toisenlaista tekemistä. Työni on kiinnostavaa, älyllisesti haastavaa ja suhtaudun siihen intohimoisesti. Vauvavuotta en todellakaan aio uhrata töiden vuoksi, mutta haluan kuitenkin jollain tapaa pitää kiinni myös tästä puolesta elämääni. Ehkä toisen lapsen kanssa ei ole ihan samanlaista tarvetta uppoutua kokonaisvaltaisesti äitiyteen,vaan osaa nähdä asiat monipuolisemmin. En ole pitkään aikaan ollut joko-tai-ihminen, joten elämässä tulee olla muutakin sisältöä, kuin lapsiperherutiinien pyörittäminen.




Tällä hetkellä on tarkoituksena lievittää mahdollista mamma-ahdistusta käymällä ainakin kerran-pari kuussa tutkijaseminaarissa ja tutkimusryhmän tapaamisissa. Töissä jää väkisinkin kesken pari kirjoittamisprojektia, joissa ajattelin oman jaksamisen mukaan olla mukana myös äitiyslomalla. En kerta kaikkiaan halua päästää näitä "lapsiani" pois käsistäni, kun olen nähnyt vaivaa niiden syntymiseen niin paljon. Ja olisihan se kiva, että äitiysloman jälkeenkin tarjoutuisi työtilaisuuksia nykyisestä työpaikastani.

Tulevaa vuotta vuoroin innolla ja vuoroin kauhulla odotellen....


sunnuntai 9. elokuuta 2015

Raskausviikot 28-30+

Taitaakin olla jo uuden raskausviikkopostauksen aika! Viimeiselle kolmannekselle on nyt siirrytty ja kolmenkymmenen raskausviikon rajapyykki ylitetty. Olo on vielä mainio, vaikka pikku hiljaa maha alkaa haitata kengännauhojen solmimista ja tiettyjä jumppaliikkeitä. Niin no, portaitakaan ei kyllä tee mieli enää huvikseen kiipeillä kahta kerrosta enempää. Viikko sitten kyykin kuitenkin vielä reippaana mustikassa parikin tuntia kerrallaan. Tosin parituntisen jälkeen olo oli kyllä sellainen, että pitääkö täältä tosiaan vielä kävellä kotiinkin... Mutta onhan se mukavaa, että jaksaa vielä mennä porskuttaa! Välillä olen kärsinyt hieman huimauksesta, jonka luulen kyllä johtuvan matalasta verenpaineesta (viimeksi n. 90/60). Pystyasento pitkän aikaa ei tunnu hyvältä, vaan täytyy päästä istumaan. Aamuisin varsinkin on heikohko olo, eikä pystyasento tee pidemmän päälle hyvää. Kävely ei niinkään haittaa, vaan paikallaan seisominen. Kävin työterveydessä mittauttamassa varmuudeksi myös hemoglobiinin, mutta vielä se ei ollut laskenut raskaudessa sallitun rajan alapuolelle. Huomennahan se sitten neuvolassa selviää, onko nyt laskenut.


28+6


Töihin olen palannut "takaisin" heinäkuun etäpäivien jälkeen, ja vielä pitäisi neljä viikkoa jaksaa painaa duunia ennen äitiyslomaa. Hurjan nopeasti tämä aika tuntuu menevän, ja töissäkin alkaa tulla pientä paniikkia, että saan tehdyksi kaikki hommat, mitä ajattelinkin. Projekti, jossa olen töissä, on sen tyyppinen, että ei voi mitään, jos jotain jää kesken, mutta itse haluaisin kuitenkin saada mahdollisimman paljon valmiiksi. Olemme kirjoittamassa kahta tieteellistä artikkelia, joiden kirjoittamisessa aion ehdottomasti olla mukana vielä senkin jälkeen, kun olen äitiyslomalle jäänyt. Tämä ihan omaa uran ja myös mielenkiinnon vuoksi.

Töissä on ollut kiva kuulla ihmisten kommentteja sitten, että näytän freesiltä ja hyvinvoivalta. On toki isoon mahaankin viitaten tullut uteliaita kysymyksiä, enkö vieläkään ole jäämässä äitiyslomalle, mutta pääsääntöisesti kommentointi on ollut positiivista. Omalla kohdalla tiukka ruokavalio jatkuu edelleen, ja se, sekä kesäinen rusketus kasvoilla ovat mielestäni "syypäitä" hyvinvoivaan olemukseen. Turvotusta ei ole ollenkaan, iho voi hyvin ja kasvotkin ovat mielestäni vähän kaventuneet. Painonnoususta en enää stressaa, sillä se on ollut olematonta viimeisen kuukauden aikana. Uskon vauvan kuitenkin kasvavan hyvin, sillä syön säännöllisesti ja terveellisesti ravintorikkaista aineksista. Nyt kesällä on saa helposti ja halvalla ostettuakin kaupasta hyvät ainekset salaattiin. Salaatin ja lihan lisäksi kuluu paljon ruisleipää, marjoja, rahkaa, hedelmiä ja pähkinöitä. Herkutteluun saattaa mennä pala tummaa suklaata päivässä, ja jos oikein makeanhimo iskee, olen sallinut itselleni pienen annoksen jäätelöä tai vaikka pikkupullan. Ensi viikolla vietän synttäreitäni, joten herkuttelupäivä on tiedossa! Toivelistalla on ainakin pizzaa, suklaata ja karkkia, ja kesän uutuusmaku Pätkis-jäätelökin houkuttaisi...


31+0


Tuleva synnytys pyörii yhä enemmän mielessä. Olen harkinnut kysyväni myös paikallisesta doula-piiristä doulaa mukaan synnytykseen, mutta vielä en ole saanut sähköpostia lähetettyä. Katsotaan, mihin päätökseen sen suhteen päädyn. Voi olla, että tsempparista olisi hyötyä, sillä hieman on alkanut taas jännittää tuleva koitos.


perjantai 31. heinäkuuta 2015

Maalaishiiri vai kaupunkilaishiiri?

Maalta kaupunkiin opiskelujen perässä muuttaneena ja nyt reilun kymmenen vuotta kaupunkilaisena eläneenä olen aina kokenut olevani jotenkin kahden maan kansalainen. Maaseutuun ja pienellä paikkakunnalla elämiseen on muodostunut jotenkin romanttinen suhde, jota vaalin aina välillä haaveissani. Olemme nyt olleet maalla mummolassa viikon verran, ja romanttiset kuvitelmat ovat karisseet niin kuin aina, kun tänne palaan. Täällä on todella pienet piirit, kaupassakaan ei voi käydä ilman, että joku tunnistaisi (yeensä tunnistajaa et kuitenkaan itse tunnista, vaan hän tuntee vanhempasi...). Jos joku on nähnyt minut kaupassa vauvavatsan kanssa, voin olla varma, että puoli kylää tietää asiasta ensi viikkoon mennessä.

Toinen itseäni erityisesti viime aikoina askarruttanut asia on arvomaailmojen erilaisuus maaseudun ja kaupungin välillä. Nämä ovat ehkä karkeita yleistyksiä, mutta esimerkiksi viime vaalien aikaan en voinut olla kiinnittämättä huomiota keskustan ja perussuomalaisten vankkaan kannatukseen täällä maaseudulla. Ilmeisesti satun kaupungissa elämään huomaamattani melkoisessa punavihreässä kuplassa, sillä esimerkiksi omasta ystäväpiiristäni ja työpaikaltani tuntuu olevan vaikea löytää muuta kuin vihervasemmistolaista tai kokoomuksen arvomaailmaa. Myös Facebookissa keskustelu on viime aikoina käynyt arvojen tiimoilta kiivaana. Maaseudulle jääneet lapsuudenystävät ovat viime päivinä esittäneet maahanmuuttokriittisiä puheenvuoroja, kun taas kaupunkilaiset ovat osallistuneet Meillä on unelma -mielenosoituksiin ympäri Suomen. Ja edelleen, nämä ovat karkeita yleistyksiä, mutta jotain perää havainnoissani ehkä kuitenkin on. En halua myöskään arvottaa kumpaakaan arvomaailmaa puoleen tai toiseen, mutta todettava on, että erilaisia ovat.




Olen tuntenut aina itseni jotenkin kodittomaksi sekä konservatiivisemmassa maalaisympäristössä että liberaalimassa kaupunkilaisympäristössä. Molemmissa ympäristössä olen kokenut tarpeelliseksi puolustella toisenlaista elämäntapaa ja arvoja. Muistan, kun otin kerran nokkiini oikein kunnolla, kun eräs työkaveri kehtasi todeta, että maalla asuu yksinkertaista porukkaa. Toisaalta itse tulee täällä välillä päiviteltyä tiettyä ajatusmaailman mustavalkoisuutta, konservatiivisuutta ja halua pitää perinteistä kiinni. En voi sietää kommentteja, kuten "kyllähän neekeri-sanaa on ennenkin käytetty" tai "jätetään salaatit ja muut pupun ruuat pupuille", mutta koen silti aina tarvetta puolustella liberaaleissa piireissä myös konservatiivisempaa elämäntapaa. Niin paljon, kuin viihdynkin korkeasti koulutettujen ihmisten seurassa, en aina jaksa kuunnella hienostelevaa keskustelua viime viikonlopun taidenäyttelyistä tai asiantuntevaa ja knoppitietoa heittelevää arviota eilen järjestetystä konsertista.

Olen maalla kasvanut ja kaupunkilaistunut pala palalta. Alkuun oli välillä melko juntti tunne tietyissä piireissä esimerkiksi yliopistolla. En tuntenut oikeita pukeutumissääntöjä, en oikeanlaista small talkia tai osannut tilata trendikästä kahvia kuppilassa. Pikku hiljaa erilaisia asioita ja arvomaailmaa alkoi kuitenkin omaksumaan, enkä oikein enää voisi kuvitella eläväni pienellä paikkakunnalla. Jotenkin kaupungin henkinen ilmapiiri vastaa enemmän omaa arvomaailmaani. On erilaisia ihmisiä, erilaisia näkukulmia ja vapautta tehdä asiat niinkuin itse haluaa. Tykkään käydä sivistynyttä (joku voisi sanoa snobbailevaa) keskustelua lounasravintolassa työkavereiden kanssa ja laittaa etnistä ruokaa kivoista raaka-aineista kotona. Toisaalta nautin myös siitä, että omalta takapihalta pääsee suoraan mustikkametsään, lapset saavat kasvaa rauhallisessa ympäristössä ja kukkakauppiaalta saa alennusta, koska hän sattuu olemaan isäsi sokeriserkku.




En oikein pääse näistä ajatuksista puusta pidemmälle. Ehkä tulen aina kokemaan tietynlaista kahden kulttuurin välissä olemista ja kuulumattomuuden tunnetta. Se johtuu arvojen, elämäntapojen ja yhteiskuntaluokkien eroista. Toisaalta on rikkautta kyetä katsomaan asioita erilaisista perspektiiveistä ja omata kokemusta erilaisista elämänpiireistä. Toisaalta aina saa kokea, ettei koskaan kuulu täysin kumpaankaan ympäristöön. Mutta sen voin kyllä hyväksyä.


sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Toiveena lääkkeetön synnytys

Esikoisen syntymä oli itselleni vaikea, jopa traumaattinen. Synnytystä lähdettiin käynnistämään raskauden mentyä yliajalle rv 42+0. Kolmantena käynnistyspäivänä alkoi tapahtua: vihreä lapsivesi meni aamulla ja voimakkaat supistukset alkoivat välittömästi. Tätä ennen en ollut tuntenut ainuttakaan kivuliaampaa supistusta. Synnytys oli alusta loppuun saakka lääkkeillä kontrolloitua: supistukset käynnistettiin ja niitä voimistettiin keinotekoisesti lääkityksellä. Sain sekä epiduraalipuudutuksen, että ponnistusvaiheessa spinaalipuudutuksen voimakkaan selässä tuntuneen hermokivun vuoksi. Vauvan sydänäänien laskun vuoksi hänet autettiin lopulta imukupilla maailmaan ja kiidätettiin pian lastenosastolle koholla olleiden tulehdusarvojen vuoksi sekä lisähappea saamaan. Lastenosastolla vierähtivät ensimmäiset päivät, ja minut kärrättiin sängyllä omaan huoneeseeni, sillä en ensimmäisenä vuorokautena pysynyt pystyssä pyörtymättä.

Karut kokemukset ensimmäisestä synnytyksestä ovat jääneet taakse ja ajan kultaamiksi neljän vuoden aikana. Pitkään kuitenkin ajattelin, etten halua enää ikinä synnyttää. Jostain se ajatus kuitenkin vuosi sitten lähti, että toinen raskaus ja synnytys voisivat sittenkin olla mahdollisia. Heti alusta saakka tiesin, että tällä kertaa haluan synnytyksestä toisenlaisen kokemuksen. Uskon, että esikoisen syntymän komplikaatiot johtuivat ensisijaisesti lapsen häätämisestä ulos lääkkeiden voimalla. Hän ei kerta kaikkiaan ollut vielä valmis syntymään. Vihreä lapsivesi viittasi sikiön ahdinkotilaan ja voimakkaat lääkkeet pitkin synnytystä eivät tuoneet sitä parasta lopputulosta. Luin juuri Cytotec-käynnistyksistä, että niihin liittyy usein komplikaationa vihreä lapsivesi, kun voimakkaat supistukset aiheuttavat liikaa painetta vauvalle.

Tällä kertaa olen valmistautunut tulevaan synnytykseen aivan eri tavalla. Olen perehtynyt luonnonmukaisempaan synnytykseen ja olen vakuuttunut, että se on tällä kertaa tapa, johon tähdätään. Missään tapauksessa en toivo synnytystä käynnistettävän lääketieteellisesti tällä kertaa. Mieluummin koetan vaikka akupunktiota tai vyöhyketerapiaa. Kivunlievityksessä pidän optiona edelleen epiduraalia/spinaalipuudutusta tiukassa tilanteessa, jos omat voimat eivät kerta kaikkiaan riitä. Minua kiehtoo kuitenkin ajatus naisen kropan omasta voimasta ja mahdollisuudesta selvitä synnytyksestä lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä käyttäen. Kotiin on hankittu mukavasti arsenaalia lääkkeettömään synnytykseen valmistautumiseen:




Hankkimani Ina May's guide to childbirth -teos on ollut todella silmiä avaava. Kirjoittaja on kätilö, joka on hoitanut synnytyksiä lääkkeettömästi jo vuosikausia. Hänen synnytyskeskuksessaan synnytykset, joihin on jouduttu jotenkin lääketieteellisesti puuttumaan (esim. imukuppi tai keisarinleikkaus), ovat minimissä verrattuna tavallisiin sairaaloihin. Suosittelen ehdottomasti kirjaa kaikille raskaana oleville naisille. Minulle se on ainakin tuonut lisää luottamusta omaan kehoon ja uutta tietämystä siitä, miten synnytykseen voi etukäteen valmistautua. Rentoutuminen, turvallisuuden tunne ja supistuksille antautuminen tuntuvat olevan avainasemassa. Jos nainen on koko synnytyksen ajan kireä, taistelee supistuksia vastaan tai häntä häiritään kovakouraisilla sisätutkimuksilla tai vieraiden ihmisten rynnistämisellä synnytyshuoneeseen, saattaa synnytys hidastua ja kohdunsuu pahimmassa tapauksessa jopa sulkeutua takaisinpäin. Synnytyksessä tärkeää olisi rauhallinen ja rakastava tunnelma sekä se, että naisen omat hormonit saisivat lääkkeiden sijaan toimia. Liika adrenaliini pelon vuoksi ei ole hyvästä. Jokainen meistä on varmaan kuullut tarinoita siitä, kuinka sairaalaan (outoon paikkaan) saapuminen saa supistukset lakkaamaan saman tien. Itselleni lohduttava ajatus on ollut, että supistuskipu ei ole merkki siitä, että olet vahingoittumassa. Se on merkki siitä, että synnytys etenee ja vauva on kohta maailmassa.

Mielenkiintoista oli myös lukemani ajatus kohdunkaulan toiminnasta. Sen toimintaperiaate on samanlainen kuin esimerkiksi virtsarakolla. Monelle tuttu tilanne on varmaan se, että ei kerta kaikkiaan pysty pissaamaan toisen henkilön ollessa läsnä, vaan virtsarakko kieltäytyy avautumasta. Myös kohdunkaula toimii samalla tavalla, sitä ei kerta kaikkiaan voi pakottaa aukeamaan, vaan tarvitaan rentoutumista. Kohdunkaulan toimintaa on aivotutkimuksessa havaittu kontrolloivan aivojen vanhempi alue, joka vastaa primitiivisemmistä toiminnoista, joihin myös esim. virtsaaminen kuuluu. Synnytyksessä olisi tärkeää pystyä rentoutumaan siten, että aivojen tiedollisesta toiminnasta vastaavat alueet eivät olisi voimakkaasti aktivoituneina, vaan nainen voisi antautua primitiivisempien tunteiden valtaan. Rentoutuminen ja rauhallinen synnytysympäristö ovat tähän ehdottomia edellytyksiä.

Kirjasin tähän hieman synnytystoivelistaani, jota toivon noudatettavan, mikäli synnytys etenee normaalisti:

- Toivoisin voivani olla mahdollisimman pitkään kotona synnytyksen alkaessa
- Haluan voida liikkua, syödä ja juoda vapaasti synnytyksen aikana
- Toivoisin pääseväni avautumisvaiheessa ammeeseen (vesisynnytys ei valitettavasti ole mahdollinen omassa sairaalassani, mikä harmittaa kovasti)
- Toivon, että synnytyshuone olisi rauhallinen paikka, jossa ei ravaa ylimääräistä väkeä (ei lääketieteen kandeja, kiitos). Toivon, että ihmiset koputtaisivat ja odottaisivat lupaa ennen sisään tuloaan.
- Toivon, ettei sikiöpussin kalvoja puhkaistaisi, mikäli se ei ole tarpeen
- Toivon, että vauvan sydänääniä seurattaisiin käyrällä vain tilanteen niin vaatiessa, etten joudu turhaan makaamaan paikoillani sängyssäni. Toivon, mikäli vauvalla ei ole hätää, hänelle ei kiinnitettäisi scalp-anturia (aiheuttaa vauvalle kipua ja vaatii kalvojen puhkaisua. Sydänääniä voi seurata myös dopplerilla).
- Toivon, että sisätutkimuksia tehtäisiin vain tarpeen mukaan (lääkkeettömästä äidistä kyllä yleensä huomaa, missä vaiheessa synnytys on meneillään)
- Toivon, että välilihaa ei rutiininomaisesti leikattaisi, vaan kätilö tukisi sitä lämpimillä pyyhkeillä
- Toivon, että saisin ponnistaa hyvältä tuntuvassa asennossa niin, että voin käyttää maan vetovoimaa hyväksi (ei siis sängyssä puolimakuullaan)
- Toivon, että saisin ponnistaa omassa tahdissani kehoani kuunnellen
- Haluaisin, että napanuora saisi sykkiä loppuun, ennen kuin se leikataan. Toivon, että mieheni saisi leikata napanuoran.
- Toivoisin mahdollisuutta kiireettömään ja rauhalliseen ensi-imetykseen, miten kauan se sitten kestääkään

Hieman jännittää, miten sairaalassa suhtaudutaan lääkkeettömään synnytykseen, mutta aion kyllä pitää pääni ja ohjeistaa miestäkin pitämään puoliani. Toivon, että saan kätilön, jolle lääketieteelliset toimenpiteet eivät ole itsestäänselvyys vaan minua kannustetaan toiveissani lääkkeettömyyteen. Maalaisjärjen pidän kuitenkin mukana ja sallin kaikki toimenpiteet, jos vauvan tai minun henkeni on vaarassa. Tällä hetkellä odotan synnytystä melkein innoissani ja toivon todella, että saan tällä kertaa sen onnistuneemman synnytyskokemuksen!


sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Rv 27+ ja kroppakriiseilyä

Tällä viikolla olen vuoroin iloinnut ja kriiseillyt muuttuvan kropan kanssa. Kevyt ruokavalio on tepsinyt mukavasti, ja paino on pysytellyt nyt pari viikkoa samoissa lukemissa. Hitaampi painonnousu viimeisen kolmanneksen ajalle ei todellakaan harmittaisi! Oma olotila on tuntunut myös kivalta ja reippaalta, kun syö terveellisesti. Makeanhimostakin on päässyt yllättävän nopeasti eroon, pala tummaa suklaata silloin tällöin riittää.

Kroppa ja mieli tuntuvat valmistautuvan pikku hiljaa jo tulevaan synnytykseen, vaikka sinne vielä kolmisen kuukautta onkin. Ensimmäiset maitobaarin vuodot sain kokea rv 27+6 saunan lauteilla, ja tänään aamullakin toisesta rinnasta nousi hieman oranssia kolostrumia. Vasen rinta oli viimeksikin tuottoisampi, ja nytkin vaikuttaa siltä, että sieltä sitä maitoa irtoaa helpommin. Esikoisen ajalta muistan viimeisiltä raskausviikoilta, että yöpaita oli usein märkänä aamulla ja täynnä outoja oransseja tahroja. Silloin kesti hetken tajuta, mistä on kyse. Nyt tuntuu mukavalta huomata, että kroppa on mukana tässä touhussa jo näinkin varhain!

Olen aiemminkin kirjoitellut, että en oikein sulata kauhean hyvin kommentteja vatsan kokoon liittyen. Tällä viikolla raskaushormonit ottivat ensimmäistä kertaa ylivallan, ja pahoitin mieleni oikein kunnolla vitsiksi tarkoitetusta kommentista. Minulla ja kaverillani on lasketut ajat parin viikon välillä toisistaan, ja eräs mieshenkilö totesi meidän molempien mahoja vertailtuaan, että minulla taitaa olla laskettu aika jo pian käsillä. Kun vastasin, että itse asiassa menemme aika samoilla viikoilla, sain kuulla, että ilmeisesti odotan sitten kaksosia. Kun ystäväni yritti sanoa, että meillähän on aika samankokoiset mahat, henkilö jatkoi vielä vitsailuaan, että niin onkin, jos pullistat mahaasi tuolla tavalla ulospäin. En oikein saa suutani auki tuollaisissa tilanteissa, ja kotona piti sitten miehelleni itkeä tirauttaa ja purkaa pahaa mieltä. Mielestäni vatsani ei ole mikään jättimäinen, vaikka ehkä pienempiäkin on olemassa. Muistelen kyllä, että esikoisen raskaudessakin miehet olivat niitä pahimpia "hauskojen" vitsien laukojia vatsan kokoon liittyen. Sain mm. kuunnella "rantapallo"-nimitystä muutamaan otteeseen eräältä kollegalta; sehän oli hänen mielestään todella hauskaa! Kyllähän se vatsa raskauden aikana kasvaa, mutta se ei mielestäni anna kenellekään oikeutta kommentoida vatsan kokoa suuntaan tai toiseen. Eihän se normaalistikaan ole korrektia. Voi kunpa kuulisi välillä niitä kommentteja, että onpa sinulla kaunis raskausvatsa, ihan kokoon viittaamatta!




Näin ne viikot kuuluvat, juuri alkoi toisen kolmanneksen viimeinen viikko. Odotan tulevaa synnytystä innolla, ja kotiin on hankittu kirjallista arsenaalia synnytykseen valmistautumiseksi. Niistä vaikka seuraavalla kerralla lisää!


keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Raskausviikko 26+ ja ruokavaliomietteitä

Raskausviikon 26 odotetuin juttu taisi olla ylimääräinen ultra, johon minut määrättiin rakenneultran jälkeen jonkun koholla olleen hormoniarvon vuoksi. Ultran tarkoituksena oli varmistaa vauvan riittävä kasvu ja istukan toiminta.

Keskiviikkoaamuna ilmoittauduin äitiysultraan ja huomasin harmikseni ulkomaalaisen lääkärin nimen kohdallani. Uskon, että he varmasti ovat yhtä päteviä kuin suomalaisetkin kollegansa, mutta kommunikointiongelmia minulla on aiemminkin ollut muutaman kanssa. Tämä kerta ei ollut poikkeus. Tiukka täti komensi minut makuulle sängylle ("housut alemmas!") ja alkoi ultrata mumisten samalla käsittämättömiä itsekseen. Ei puhettakaan, että olisi tarkemmin selittänyt, mitä tarkalleen ottaen ollaan tutkimassa.

Vauvan kasvu oli kuitenkin ilmeisesti kunnossa, ilmeisesti vähän liiaksikin, sillä tällä hetkellä kaveri näytti kasvavan yläkäyrällä, eli tulossa olisi tätä vauhtia (tälläkin kertaa) isokokoinen vauva. Lääkäri määräsi minulle uuden ajan kuuden viikon päähän, mutta minulle jäi vähän epäselväksi, tarkkaillaanko nyt edelleen vauvan kasvua ja istukan toimintaa, vai jouduinko nyt syyniin, koska olen mahdollisesti kasvattelemassa jättiläistä. Käsittääkseni yhden ultrauksen (varsinkin näillä viikoilla tehdyn) perusteella on kuitenkin mahdotonta tehdä tarkkaa arviota lapsen koosta, joten katsotaan sitten reilun kuukauden päästä, vaikuttaako vauva vielä isolta.

Jättiläispelotteluista säikähtäneenä otin kuitenkin ohjat omiin käsiini ja karsin ruokavaliosta hieman ylimääräisiä pois. Herkut jäivät, samoin vaaleat viljat, sokeroidut rahkat ja jugurtit sekä rasvaiset kastikkeet. Lautasmalli on ollut viime päivät paras ystäväni, tosin en ole juurikaan nauttinut pastaa, riisiä tai perunaa, vaan sen sijaan aina yhden ruisleivän ruuan kanssa. En niin kaipaa hiilarilisukkeita aterialleni, mutta ilman leipää en voisi elää! Sovelletulla raskausdiabetesruokavaliolla siis mennään, vaikkei sellaista minulla virallisesti olekaan todettu. Mieluummin näin, jos se saa vauvan kasvun tasaantumaan.

Ruokavalio on vaikuttanutkin sen verran, että paino on ollut piirun verran laskusuhdanteinen viime päivät. Ei mitään huomattavaa painonpudotusta, mutta satoja grammoja alaspäin. Painoa on tähän mennessä tullut tasaisesti se n. 500g/vko, yhteensä n. 10 kg. Maksimissaan 5 uutta lisäkiloa ottaisin mielelläni tässä viimeisen kolmanneksen aikana. Mutta ehkäpä painoakaan ei tule enää samaa tahtia, jos ruokavalio pitää loppuun saakka. Pienen palasen tummaa suklaata olen kyllä itselleni silloin tällöin sallinut, ja elokuisten synttäreiden kunniaksi aion nauttia irtokarkkeja niin paljon kuin napa vetää! Satunnainen suklaapala pitää mielen iloisena ja turhat mieliteot poissa! :) Hyvän olon terveellinen kasvispitoinen ruokavalio on ainakin tuonut. Eikä herkkujaan tee enää niin mieli, kun ateriarytmi on säännöllinen ja kroppa saa hyvää polttoainetta ruuasta.

Masu näytti rv 26 tältä:





keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

4-vuotiaan juhlat

Juhlimme esikoisen 4-vuotissynttäreitä juhannuksen jälkeisellä viikolla. Ajankohta on aina haastava, sillä varsinainen syntymäpäivä sijoittuu miltei aina juhannukselle. Kesällä muutenkin ihmiset ovat paljon reissussa, joten koskaan ei tiedä, ketkä paikalle pääsevät. Tänä vuonna päädyimme pitämään kahdet pienet juhlat: torstaina kaverisynttärit muutamalle pihapiirin lapselle ja lauantaina sukulaisille ja ystäväperheille. Lauantain juhliin ei harmi kyllä päässyt osallistumaan puoletkaan kutsutuista, mutta toisaalta oli ihan kiva juhlia pienellä porukalla sukulaisten parissa.

Synttäritarjottavien kanssa onnistuin sähläämään oikein urakalla. Olin päättänyt vihdoin opetella ja saada onnistumamaan macaronseja, mutta eihän siitä tälläkään kertaa mitään tullut, vaikka pidänkin itseäni suht hyvänä leipurina. Taikinasta ei vaan kerta kaikkiaan tule onnistunutta. Toisesta satsista olisi ehkä tullut ihan käyttökelpoinen, mutta pursotin turhan isoja keksejä, joita ei voinut laittaa tarjolle. Toinen epäonnistuminen sattui suklaakakun kanssa: pohjasta tuli täydellinen, mutta kuorrutuksen kanssa itkettiin, raivottiin ja heitettiin rahaa kankkulan kaivoon. Ohjeessa neuvottiin sulattamaan Pätkis-suklaata tavallisen suklaan kanssa. Sulatin suklaat kiltisti vesihauteessa, mutta pätkis ei ilmeisesti kerta kaikkiaan sula, jos sitä on liikaa. Tai sitten lämpötila oli liikaa. Tai tähdet väärässä asennossa... Rouhin suklaan pieniksi hipuiksi, mutta sekään ei auttanut. Epäonnistuttuani sulatusyrityksessä kaksi kertaa ja heitettyäni n. kilon pätkistä roskikseen luovutin, ja hain kaupasta Maraboun minttukrokanttisuklaata. Toimi! Kakusta tuli lopulta aivan ihanaa, mutta toiste en kyllä Pätkistä lähde sulattamaan...






Muita tarjoiluja synttäreillä olivat lasten juhlissa täytetyt pitaleivät, hedelmät, popcornit, vadelma-kinuskituulihatut, mokkapalat ja valkosuklaa-raparperimuffinssit. Eniten taisi mennä hedelmiä ja popcornia, jota varten olin ostanut pikku tötteröitä kaupasta. Ilmeisesti lapsiin vetoaa lähinnä se, miten ruoka on asetettu esille (sekä mahdollisuus kuljettaa sitä ympäri kämppää leikkien lomassa...). Sukulaissynttäreillä tarjottiin edellä mainittua minttusuklaakakkua, kahta suolaista piirakkaa sekä lemon curdilla ryyditettyä mansikka-mascarponejälkkäriä. Tarjoilut hävisivät pöydästä ennen kuin ehdin kuvata, taas perinteisesti.




4-vuotias sai meiltä lahjaksi pari kirjaa ja katuliidut. Nämä Oppi&Ilo-sarjan pyyhittävät puuhakirjat ovat pitkään olleet suosikkejani, ja esikoiselle hankittiin tällä kertaa numeroita sisältävä kirja. Toinen teos oli Soiva tuutulaulukirja, josta on lauleskeltu lähes joka ilta unilauluja. Muilta lahjaksi saatiin mm. palatsin palleroita, prinsessa-legoja ja askarteluhelmiä. On se vaan mukavaa kerran vuodessa järjestellä synttäreitä!

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Lomaa ja mahakuulumisia rv 21+-25+

Tämäkin tutkija on nyt sitten oleskellut lyhyellä, mutta sitäkin odotetummalla kesälomalla! Oma työni on todella joustavaa, aikataulut saa päättää itsenäisesti ja etänäkin saa tehdä niin paljon kuin sielu sietää. Sen vuoksi työtä ja vapaa-aikaa on välillä vaikea erottaa toisistaan, eikä työasioiden tunkeutumista vähintäänkin ajatuksen tasolla muuhun arkeen oikein voi estää. Nyt olen kuitenkin merkannut työajanseurantaan ihan virallisia lomapäiviä pari viikkoa, joten olen pyrkinyt aktiivisesti pitämään lomamoodia päällä. Blogikin on saanut lomailla, mutta nyt yritän löytää aikaa kirjoittaa vähän aktiivisemmin.

Esikoisellakin alkoi loma päiväkodista juhannuksena kuudeksi viikoksi. Kesäsulku on todella pitkä, emmekä halua tänäkään vuonna laittaa lasta vieraaseen varahoitopaikkaan. Pidämme siis mieheni kanssa vuorotellen vapaapäiviä, ja myös isovanhemmat on rekrytoitu tietyille päiville hoitajiksi. Esikoinen vietti myös 4-vuotissynttäreitään juhannuksen jälkeisellä viikolla. Täytynee tehdä synttäreistä oikein oma postauksensa, kunhan saan aikaiseksi.

Helteet ovat hellineet meitäkin muutaman päivän ajan. Itse en ole tosin erityisemmin lämpimästä nauttinut, sillä raskaus alkaa viedä veronsa ja hiki iskee heti lämpömittarin karatessa kahdenkymmenen paremmalle puolelle. Olo on ollut aika nuutunut ja voimaton välillä, enkä käsitä, miten esikoisesta viimeisilläni ollessani nautin täysillä kesän 2011 juhannuksen hellejaksosta. Jälleen kai se pitää todeta, että reilussa neljässä vuodessa kroppa ikääntyy sen verran, että vaikutukset alkavat näkyä ja tuntua. Koirat ovat väsymyksestä huolimatta saaneet päivittäiset lenkkinsä, ja yritän kovasti sulatella juhannuksena ja 4-vuotissynttäriviikolla mukaan tarrautuneita ylimääräisiä kiloja  grammoja. Pakastin kuitenkin pullistelee vielä ylimääräisiä herkkuja, joten hieman tahdonvoimaa tässä vaaditaan...

Vauva tuntuu voivan mainiosti ja olevan melkoisen reipas kaveri liikkumaan. En tiedä olenko vain unohtanut, mutta tuntuu kyllä liikkuvan ja potkiskelevan huomattavasti sisartaan enemmän. Öisinkin herään usein pikku jumppatuokioihin. Eilen esikoinen taisi ensimmäistä kertaa malttaa pitää kättään vatsalla paikallaan niin kauan, että tunsi pikku potkuja käteensä. Ilme oli näkemisen arvoinen! Esikoinen suhteutuu muutenkin vauvavatsaan äärimmäisen rakastavasti ja jakelee pusuja ja haleja useamman kerran päivässä. Usein myös iltalaulu ja iltarukous huolehditaan vauallekin.  Miehen kanssa tunnustelemme vauvan potkuja aina nukkumaanmenoaikaan, se on kiva lopetus päivälle. Ensi viikolla meillä onkin ylimääräinen ultra, jossa tarkistetaan vauvan kasvu ja istukan toiminta. En ole itse huolissani ja uskon vauvan kasvaneen hyvin, mutta kivahan se on päästä taas pientä kurkistamaan.

Rv 22 käväisin taas neuvolassa pyörähtämässä. Neuvolassa käsiteltiin Kela-asioita ja tehtiin perusmittaukset. Netissä pääsee nykään täyttämään synnytyssairaalaan esitietolomakkeen, mikä oli minusta kiva uudistus. Aion käydä kirjaamassa ylös kattavan synnytystoivelistan. Toiveenani on tällä kertaa luonnollinen ja mahdollisesti jopa lääkkeetön synnytys, mikäli kantti kestää. Tästäkin voisin postata myöhemmin tarkemmin. Neuvolassa kaikki oli hyvin, painoa on tullut tasaisesti n. 500g/vko. Verenpaineet olivat jälleen matalat, 99/66, mutta minulle lukema on melko normaali. SF-mittakin otettiin ensimmäistä kertaa, ja se oli hivenen alle keskikäyrän, mitä ei kyllä pötsin koosta päätellen uskoisi... Pari neropattia minulta on jo tullutkin tiedustelemaan, onko laskettu aika kohta käsillä. No, vielä sinne lokakuulle saisi kasvatella mahaa... Kovin kaunis ja hehkeä ei tämä raskausolemus mielestäni ole, mutta minkäs teet, kun kroppa on sen mallinen, että vatsa puskee esiin voimalla. Vatsa alkaa myös jo tuntua välillä hankalalta, sitä kiristelee usein ja painavakin mokoma on. Selkeää kasvuspurttia on havaittavissa. Seuraava neuvola meillä onkin vasta elokuussa ylimääräisen ultran vuoksi.



Kesäloma alkaa itselläni vedellä viimeisiään. Huomenna viemme illalla esikoisen mummolaan pariksi päivää hoitoon. Minulla ja miehelläni työt jatkuvat normaalisti, mutta keskiviikkona mies ja lapsi lähtevät yhteiselle lomalle Helsinkiin koko loppuviikoksi. Jään itse mielihyvin kotiin nauttimaan omasta rauhasta (ja työnteosta...). Koleasta säätiedotuksesta päätellen ensi viikko tehdäänkin etänä ihan täältä kotiluolasta käsin. Toisaalta myös kauniilla säällä teen mielelläni etäpäiviä parvekkeella loikoillen, joten työmaan ovea en todennäköisesti heinäkuussa kovin monta kertaa tule avaamaan. On se vaan ihanaa, että on kesä!

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Vain kaksi kättä

Kukaan ei varmaan ole voinut viime päivinä välttyä uutisilta hallituksen käsittämättömistä leikkauskohteista. Itseäni ottaa ehkä eniten sydänalasta päivähoitoon kohdistuvat leikkausvaatimukset: ryhmäkokojen kasvattaminen, henkilöstön kelpoisuusvaatimusten höllentäminen ja esiopetuksen muuttaminen maksulliseksi kerhotoiminnaksi. Lyhyesti sanottuna kyse on täydellisestä varhaiskasvatuksen laadun ja varhaiskasvatuslain uudistamisen alasajosta.

Voin kertoa, että hallituksen kaavailemat leikkaukset ovat aiheuttaneet närää sekä henkilökohtaisella tasolla perheemme tulevaisuutta ajatellen, että myös ammatillisella tasolla kasvatustieteilijänä. Omalla työpaikallani käytäväkeskustelut ovat käyneet kuumana varhaiskasvatuksen tutkijoiden keskuudesa, ja leikkauksia vastustetaan yksimielisesti. Tutkittua tietoa varhaiskasvatuksen heikentämisen vaikutuksista voi lukea vaikkapa täältä. Kirjoittajina mm. allekirjoittaneen asiantuntevia tutkijakollegoita.




Oman tutkimusaihepiirini saralta haluan sanoa, että olen erityisen huolissani leikkausten vaikutuksesta matalammasta sosioekonomisesta asemasta tulevien lasten arkeen ja tulevaisuuteen. Korkealaatuisesta varhaiskasvatuksesta on todettu hyötyvän erityisesti huono-osaisempien lasten. Varakkaampien perheiden vanhemmilla on lisäksi varaa valita: he voivat esimerkiksi laittaa lapsensa kalliimpaan yksityiseen päiväkotiin, jossa ryhmäkoot voidaan pitää pienempinä ja panostaa kasvatuksen laatuun. Tätäkö hallitus todella Suomessa haluaa? Luokkaerojen kasvua ja lasten asettamista pienestä pitäen eriarvoiseen asemaan? Haluammeko todella yhteiskunnan, jossa jo tiettyyn päiväkotiin pääseminen määrittää suunnan elämälle? Eikö 90-luvun laman leikkauksista opittu mitään? Köyhyys ja huono-osaisuus periytyvät vanhemmilta lapsille, ja vaikutukset näkyvät pitkälle aikuiselämään.

Päiväkodissa hoitajilla ja lastentarhanopettajilla on jo valmiiksi kädet täynnä. Isot ryhmät pursuilevat lapsista, joista monella saattaa lisäksi olla erilaisia oppimisvaikeuksia tai muita erityistarpeita. Kiire, meteli ja aikuisten ehtimättömyys aiheuttaa lapsissa stressiä, jolla saattaa olla pitkäaikaisia vaikutuksia lapsen kehitykseen. Jospa lähdettäisiin miettimään niitä säästökohteita jostain muualta, kuin kaikkein pienimmistä. Kansakunnan tulevaisuudesta.

Mikäli asia huolettaa, kannattaa ehdottomasti käydä allekirjoittamassa adressi varhaiskasvatuksen ryhmäkokojen kasvattamista vastaan. Lisätietoa asiasta löytyy myös Facebook-ryhmästä "Vain kaksi kättä".

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Raskausviikko 20+. It's a...

Tämä olikin jännä viikkoa. Keskiviikkona käväisimme heti aamusta rakenneultrassa. Ultraamassa oli mukava nuori nainen, joka selitti juurta jaksaen mitä teki, eikä mumissut omituisia itsekseen kuten jotkut ultraajat tapaavat tehdä. Kaikki kehon osat ja elimet käytiin järjestelmällisesti läpi, ja hyvin pysyi mukana siinä, mitä tapahtui. Vauva oli käynyt (aamiaisen saatuaan ja hetken riehuttuaan) päiväunille, ja köllötteli ihan kippurassa kohdussa. Istukka sijaitsi yllättäen aivan etuseinämässä, ja ihmeteltiinkin yhdessä, miten olen kuitenkin tuntenut liikkeitä jo niin hyvin. Aikamoisia potkutreenejä on nykyisin meneillään, ja muutaman mojovamman monotuksen olen saanut jo tuntumaan käteen saakka. Mies ei ihan vielä jaksa päivystää vatsan vierellä niin kauan, että saisi tuntumaa pikkuiseen. Liikkeethän luonnollisesti lakkaavat saman tien, kun isi laittaa käden vatsan päälle.

Ultran lopuksi kysyimme vielä bonuskysymyksenä, näkyisikö sinne jalkoväliin mitään, alkuvaiheessa kun pikkuinen piti kättään juuri sopivasti strategisten paikkojen edessä. Näkyihän sinne, ja suureksi riemastuksekseni mitään ylimääräisiä ulokkeita ei ollut havaittavissa, vaan ultraaja tulkitsi näkevänsä pienet häpyhuulet kuvassa. Meille on siis suurella todennäköisyydellä tulossa toinen tyttö! Olen iloinnut tiedosta ehkä vähän luvattomankin paljon; tärkeintähän pitäisi olla, että kaikki oli muuten kunnossa. Jotenkin olen kuitenkin aina ajatellut, että lapseni tulevat olemaan tyttöjä, joten uutinen oli erittäin tervetullut. Luulen, että olin toivonut toista tyttöä niin kovasti, että en pessimistinä uskonut todennäköisyyteen sellaista saada, vaan olin ihan varma, että tällä kertaa tulee poika. Uutinen tytöstä oli helpottava siinäkin mielessä, että isosiskon vanhaa vaatetta löytyy meiltä runsaasti, eikä siitä nimestäkään tarvitse nyt enää miehen kanssa vääntää.

Ultran yhteydessä kävi myös ilmi, että minulla oli veriseulassa jokin hormoniarvo ollut hieman viitearvoa korkeampi, ja joudun näin ollen käymään vielä heinäkuussa ylimääräisessä ultrassa varmistamassa, että istukka toimii hyvin ja vauva kasvaa. Ilmeisesti kyseisen hormonin liiallinen määrä saattaa vaikuttaa istukan toimivuuteen. Kätilö kehotti kuitenkin olemaan huoletta, ja vauvakin oli tähän mennessä kasvanut ihan käyrien mukaan. Rennolla mielellä siis kohti heinäkuuta.

Olo on alkanut tällä viikolla tuntua jo hieman enemmän raskaana olevalta, ja maanantaina kärsin lenkillä aikamoisista kivuista nivusissa. Vieläkin on kävellessä vähän vihlonut, aivan kuin olisi treenannut vähän liikaa reiden lähentäjiä. Toivon tosissani, että nämä vaivat eivät tästä pahene. En tiedä, paljonko painaisin, jos en saisi lenkkeiltyä raskausaikana enää ollenkaan. Olen kuitenkin sinnikkäästi suunnannut koiria ulkoiluttamaan lähes päivittäin, ja siihen vielä muutaman kerran viikossa pilatesta päälle. Tuntuu, että jos ei pariin päivään harrasta pilatesta, on selkä ihan jumissa heti kättelyssä.

Kesäisissä fiiliksissä mennään, vaikka mahan kasvu alkaakin jo vähän ahdistaa henkisellä puolella. Itse en koe olevani mikään maailman hehkein odottaja, vaan enemmänkin sitä sotanorsu-tyyppiä. Onneksi sentään iho kukoistaa, tukka tuntuu paksulta ja kynnet ovat vahvat ja kasvavat nopeasti. Jotain hehkua sentään!

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Puoliväli!

Huhheijaa, nyt on raskaus edennyt puoliväliin! Kesällä on mahtavaa olla tässä energisessä vaiheessa: jaksaa ulkoilla, nauttia auringosta ja tehdä kesäjuttuja. Ja kyllä kai ne bikinitkin kehtaa vielä päälleen vetäistä, jos tulee hellettä. 

Vatsan puolella vauva on ollut todella aktiivinen viime viikolla, ja pieniä potkuja satelee säännöllisesti ruokailujen ja alas istumisen myötä. Muljahdukset ja möyrimiset mahassa ovat jääneet historiaan. Esikoinen odottaa jo malttamattomana, että potkut tuntuisivat myös ulospäin. Vielä ei ole kuitenkaan mitään tuntunut.

Ensi viikon keskiviikkona meillä on rakenneultra. Odotan sitä melkoisen jännittyneenä. Omat arvailut sukupuolesta ovat alkaneet tuntua todellakin pelkiltä arvailuilta, enkä yhtäkkiä olekaan enää niin varma siitä pojasta. Apua, miten voikin ihmistä jännittää! En kyllä taida kestää, jos vauva on sellaisessa asennossa, että mitään ei näy... Muuten on luottavainen olo ultran suhteen. Uskon kaiken olevan kunnossa, eikä ultraan meno siinä mielessä jännitä.




Olen ollut tällä viikolla aivan loistavalla tuulella päivähoitoon liittyvän läpimurron vuoksi: esikoinen ei ole koko viime viikolla nukkunut hoidossa päiväunia! Käymässämme vasu-keskustelussa lastentarhanopettaja kyllä sanoi, ettei heillä ole keinoja antaa lapsen olla nukkumatta, mutta kuin taikaiskusta hän päättikin sitten itse jättää päikkärit väliin. Toivottavasti sama jatkuu ensi viikolla. On ollut ihan mahtavaa, kun iltaisin jää omaakin aikaa, eikä tarvitse kukkua puoli yhteentoista vahtien, ettei lastenhuoneessa ole täydet leikit meneillään. Kurjaahan se on, että toinen joutuu edelleen puolitoista tuntia makaamaan pimeässä huoneessa mitään tekemättä, mutta onneksi tätä ei kestä enää kauan. Kesäloman jälkeen enää kuukausi päivähoitoa, ja sitten kotihoitoon vuodeksi tai pariksi. Mieskin on jo asennoitunut siihen, että viettää vähintään puoli vuotta lasten kanssa kotona. Olen todella onnellinen tästä työnjaosta. Itsellä ei pää kestä kotona olemista kovin pitkään, vaan kaipaan myös työssä käymistä ja muutakin älyllistä haastetta, kuin uhmataistelujen käymistä. Sovimmekin miehen kanssa jo yritysvaiheessa, että hänkin viettää sitten lasten kanssa osan hoitovapaista.


Mahavertailu neljän vuoden takaa, rv 20+0 ja rv 20+2


Olemme tänään viettäneet lähes koko päivän esikoisen kanssa pihalla. Ihanaa, kun se kesäkin alkaa sieltä pikku hiljaa tulla!


sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Raskausviikot 17+-18+

Viimeisestä postauksesta on taas vierähtänyt aikaa. Tuntuu, ettei raskaudessa tapahdu oikein mitään mullistavaa, ja muutenkin olen vain nautiskellut illoista, jolloin ei tarvitse miettiä tutkimussuunnitelman käsitemäärittelyjä, vaan saan kaikessa rauhassa keskittyä hömppäromaaniin. Kirjahyllymme sai juuri uutta täydennystäkin, joten kesä taitaa mennä nenä kiinni kirjoissa.

Raskaudessa on meneillään tosi energinen vaihe. Olen hurahtanut jumppailemaan, ja pilatesta tulee harrastettua noin joka toinen päivä puolisen tuntia kerrallaan. Teen yleensä ensin lämmittelyksi koiren kanssa kävelylenkin ja jumppailen sitten siihen päälle. Pilates on auttanut selkäjumeihinkin tosi hyvin! Tämä on tämän hetken suosikkijumppani, ja liikkeet sopivat hyvin myös raskaana olevalle (ei suoria vatsalihaksia tai selällään makuuta). Vauva on myös melko aktiivinen, ja olen tuntenut viime päivinä jo selkeitä kevyitä potkuja. Ulospäin nämä eivät vielä kuitenkaan tunnu.




Innostuimme mieheni kanssa keskustelemaan vauvan nimistä eilen myöhään yöhön saakka. Poikalapsen tapauksessa olemme kyllä pulassa, sillä mikään minun ehdottamani nimi ei miehelle sovi, eikä myöskään päin vastoin. Sopivin vaihtoehto taitaa tällä hetkellä olla yllättäen esikoisen ehdottama. Tytön nimestä olisikin sitten helpompi päästä yksimielisyyteen. Hesarin sivuilta löysin muuten mahtavan listan suomalaisista lasten nimistä.

Vauvan syntymä on pyörinyt mielessä viime aikoina kovasti, ja erityisesti imetys. Viime aikoina sosiaalisessa mediassa on kovastikin arvosteltu julkisesti imettäviä äitejä ja kehotettu peittämään itsensä esimerkiksi ravintolassa imetettäessä. Minä puolestani heitän näitä mielensäpahoittajia harsolla ja kehotan peittämään silmänsä, jos se imetys on niin hirvittävää. Vauva ansaitsee ravintonsa silloin, kun hänen on nälkä. En usko, että kukaan oikeasti haluaa tehdä imetyksestä show'ta, vaikka joskus saattaa ruokailuväline vähän vilahtaa. Imetys on yksinkertaisesti paras mahdollinen tapa ruokkia vauvaa, ja itse ainakin rohkaisen kaikkia imettämään myös julkisilla paikoilla kommenteista huolimatta. Aina voi katsoa muualle, jos normaalia vauvan ruokailua ei pysty seuraamaan. Äidin ei myöskään tarvitse lukittautua neljän seinän sisään vuoden ajaksi imettämään.

Olen myös miettinyt, että haluaisin nyt toisen lapsen kanssa luovuttaa äidinmaitoa. Esikoisen kanssa energia ei oikein tähän riittänyt, mutta maitoa tuli kyllä alussa reippaasti yli omien tarpeiden. Auttamishalun lisäksi houkuttaa maidosta maksettava kohtuullinen korvaus. Ahkerasti luovuttamallahan keräisi mukavasti vaikka lomarahaa ensi vuotta ajatellen. Täällä päin maidosta maksetaan ilmeisesti n. 25€/litra. Olettaen tietysti, että maito täyttää hygieniavaatimukset. Kävipä mielessä sellainenkin ajatus, että mitä enemmän maitoa tuottaa, sitä nopeammin raskauskilot katoavat ;) En ole koskaan neulakammoisena luovuttanut verta, mutta ehkäpä tässä voisin tehdä oman osuuteni ja luovuttaa maitoa.




Leivoimme lauantaina esikoisen kanssa ihania raparperi-valkosuklaamuffinsseja. Reseptissä on alunperin käytetty mustikoita, mutta päätin tuhota viime vuoden raparpereja pakastimesta ja kokeilin soveltaa ohjetta. Oikein maukkaita tuli; näitä voisi tarjota esikoisen 4-vuotissynttäreillä kuukauden päästä!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...