Esikoista on parin kuukauden ajan vaivannut aivan järkyttävä uhma. Ne 2-vuotiaan raivoamiset menivät meillä oli helposti, eikä itselläni ollut vaikeuksia selvitä pikkuneidin uhman kanssa. Tämä kohta 4-vuotiaan uhma onkin sitten ihan toista luokkaa. Luulen, että siitä tekee vaikeaa sen verbaalinen ulottuvuus. 2-vuotias saattoi kilahtaa ja kirkua lattialla, mutta 4-vuotias uhmaa sanallisesti, haukkuu tyhmäksi ja kertoo vihaavansa. Kuulen lapsen suusta mitä uskomattomampia uhkauksia ja yrityksiä komentaa meitä vanhempia samaan tapaan, kuin itse komennamme häntä.
Olen ollut ihan helisemässä tämän uhmakauden kanssa, sillä mikään ei tunnu auttavan. Tuntuu olevan ihan sama, pysynkö rauhallisena, huudanko vai yritänkö neuvotella. Luulen lapsen kamppailevan kovasti oman itsenäisyytensä ja tarvitsevuutensa kanssa. Ensin äiti huidotaan pois, sitten huudetaan paniikissa perään, että älä mee. Lapsella menee myös helposti hermo siihen, kun vaikkapa pukeminen ei suju ihan hänen toivomallaan taitotasolla. Kotoa lähtemiset ja sinne palaamiset tuntuvat olevan kaikkein vaikeimpia tilanteita, ja usein meillä menee puoli tuntia huutamiseen ja sitten rauhoittumiseen päiväkodista kotiin tultaessa. Olen vakavasti harkinnut perhepäivähoitoonkin siirtymistä siinä vaiheessa, kun sisarukset menevät päivähoitoon hoitovapaiden jälkeen. Tuntuu, että päiväkoti kuormittaa lasta liikaa ja lisää aggressiivisuutta. Oman ilonsa tähän tuo vielä päiväuniongelma, joka aiheuttaa lapselle univelkakierteen päivähoidon pakkonukutuksen ja yöunien siirtymisen vuoksi. Tätä ongelmaa tullaan onneksi käsittelemään VASU-keskustelussa parin viikon päästä, ja aion vaatia unijärjestelyihin muutosta.
Uhma saa kuitenkin jotenkin polvilleen. Asiaan ei tunnu auttavan mikään, ja raivo tuntuu kohdistuvan erityisesti minuun. Todennäköisesti siksikin, että olen raskaana. Itsellä alkavat vaan hermot olla niin riekaleina, että pienikin uhma saa itsessäkin aikaan välittömän hermojen menetyksen. Olin jossain vaiheessa jo melko vakuuttunut siitä, että lapsessa on jotain henkisesti vialla, mutta googlettamalla 4-vuotiaan uhma saa asiaan onneksi hieman perspektiiviä. Tämänkin tekstin julkaisin sekä omien ajatusten purkamiseksi, että vertaistuen antamiseksi. Aina eivät kaikki äidit jaksa suhtautua tyynesti uhmaavaan lapseen, vaan hermot menevät välillä itse kullakin. Kaikkea mielestäni tarvitsekaan sietää, lapseltakaan. Itse yritän löytää tasapainon lapsen ymmärtämisen ja rajojen luomisen välillä. Toisaalta haluan osoittaa lapselle, että ymmärrän hänen harminsa ja olen valmis lohduttamaan, toisaalta taas haluan luoda selkeät rajat sille, minkälaista käytöstä toiselta ihmiseltä siedetään. Lyöminen, potkiminen ja rumasti puhuminen eivät kuulu asiaan. Huhhuh, toivottavasti tämä kohta helpottaa!
