Mamma-ahdistus

Eräänä päivänä täpötäydellä hiekkalaatikolla heräsi ahdistus. Pitäisikö sitä kohta jaksaa istuu tässä leikkipuiston reunalla joka päivä, kaksi kertaa päivässä, kuunnella juttuja kävelemään lähdöistä ja nykyisestä vaipan koosta ja olla kovin kiinnostunut kaikesta lapsiin liittyvästä? Tokihan sitä mieli ehtii muuttua tässä vauvan syntymän jälkeen, mutta tällä hetkellä tietty mammautuminen ja elämän pyöriminen pelkästään perheasioissa hieman ahdistaa. Tykkään ihan älyttömästi työstäni, minusta on mahtavaa käyttää aivojani ja ratkoa päättelykykä vaativia tehtäviä ihan itsekseni tekstiä kirjoittaessani. Äitiyslomalla ongelmat vaihtuvat toisenlaisiin. Täytyy osata multitaskata, jaksaa päivittäin toistuvia rutiineja, nukuttaa lempeästi vaikka olisi itsekin väsynyt ja ottaa vastaan uhmaryöppyjä. Kaikkea sitä, mitä nytkin teen, mutta käytännössä 24/7. En tiedä, saako tätä ääneen edes sanoa, mutta hieman ahdistaa.

Äitiyslomallehan pitäisi olla ihana jäädä. Ei tarvitse hetkeen käydä töissä ja saa keskittyä vain perheeseen ja lastenhoitoon. Kuukauden päässä siintävä vuoden lomapätkä kuitenkin hieman jännittää, enkä tiedä, minkälaisin tuntein sitä tullaan viettelemään. En tiedä, voihan kaikki ollakin erilaista, kuin etukäteen kuvittelin. Kun on kokonaan poissa töistä, on ehkä enemmän voimavaroja keskittyä siihen pikkulapsiarkeen. Toisaalta olen aina kokenut saavani virtaa töistä, joten en ihan täysin usko tähänkään. Elättelen toiveita, että synnytyksen jälkeen hoivahormonit ottavat vallan, ja pystyn vaipumaan ihanaan äitiyskuplaan ja nauttimaan vuodesta kotona. Se on loppujen lopuksi lyhyt aika, jonka jälkeen mieheni ottaa vetovastuun lasten arjen pyörittämisestä.

En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että olisin karrikoidusti näinkin ura- enkä perhekeskeinen. Perheeni on tietysti minulle kaikki kaikessa, uskomattoman rakas, mutta kaipaan siihen rinnalle myös vastapainoksi toisenlaista tekemistä. Työni on kiinnostavaa, älyllisesti haastavaa ja suhtaudun siihen intohimoisesti. Vauvavuotta en todellakaan aio uhrata töiden vuoksi, mutta haluan kuitenkin jollain tapaa pitää kiinni myös tästä puolesta elämääni. Ehkä toisen lapsen kanssa ei ole ihan samanlaista tarvetta uppoutua kokonaisvaltaisesti äitiyteen,vaan osaa nähdä asiat monipuolisemmin. En ole pitkään aikaan ollut joko-tai-ihminen, joten elämässä tulee olla muutakin sisältöä, kuin lapsiperherutiinien pyörittäminen.

Tällä hetkellä on tarkoituksena lievittää mahdollista mamma-ahdistusta käymällä ainakin kerran-pari kuussa tutkijaseminaarissa ja tutkimusryhmän tapaamisissa. Töissä jää väkisinkin kesken pari kirjoittamisprojektia, joissa ajattelin oman jaksamisen mukaan olla mukana myös äitiyslomalla. En kerta kaikkiaan halua päästää näitä "lapsiani" pois käsistäni, kun olen nähnyt vaivaa niiden syntymiseen niin paljon. Ja olisihan se kiva, että äitiysloman jälkeenkin tarjoutuisi työtilaisuuksia nykyisestä työpaikastani.

Tulevaa vuotta vuoroin innolla ja vuoroin kauhulla odotellen....

Maalaishiiri vai kaupunkilaishiiri?

Maalta kaupunkiin opiskelujen perässä muuttaneena ja nyt reilun kymmenen vuotta kaupunkilaisena eläneenä olen aina kokenut olevani jotenkin kahden maan kansalainen. Maaseutuun ja pienellä paikkakunnalla elämiseen on muodostunut jotenkin romanttinen suhde, jota vaalin aina välillä haaveissani. Olemme nyt olleet maalla mummolassa viikon verran, ja romanttiset kuvitelmat ovat karisseet niin kuin aina, kun tänne palaan. Täällä on todella pienet piirit, kaupassakaan ei voi käydä ilman, että joku tunnistaisi (yeensä tunnistajaa et kuitenkaan itse tunnista, vaan hän tuntee vanhempasi...). Jos joku on nähnyt minut kaupassa vauvavatsan kanssa, voin olla varma, että puoli kylää tietää asiasta ensi viikkoon mennessä.

Toinen itseäni erityisesti viime aikoina askarruttanut asia on arvomaailmojen erilaisuus maaseudun ja kaupungin välillä. Nämä ovat ehkä karkeita yleistyksiä, mutta esimerkiksi viime vaalien aikaan en voinut olla kiinnittämättä huomiota keskustan ja perussuomalaisten vankkaan kannatukseen täällä maaseudulla. Ilmeisesti satun kaupungissa elämään huomaamattani melkoisessa punavihreässä kuplassa, sillä esimerkiksi omasta ystäväpiiristäni ja työpaikaltani tuntuu olevan vaikea löytää muuta kuin vihervasemmistolaista tai kokoomuksen arvomaailmaa. Myös Facebookissa keskustelu on viime aikoina käynyt arvojen tiimoilta kiivaana. Maaseudulle jääneet lapsuudenystävät ovat viime päivinä esittäneet maahanmuuttokriittisiä puheenvuoroja, kun taas kaupunkilaiset ovat osallistuneet Meillä on unelma -mielenosoituksiin ympäri Suomen. Ja edelleen, nämä ovat karkeita yleistyksiä, mutta jotain perää havainnoissani ehkä kuitenkin on. En halua myöskään arvottaa kumpaakaan arvomaailmaa puoleen tai toiseen, mutta todettava on, että erilaisia ovat.

Olen tuntenut aina itseni jotenkin kodittomaksi sekä konservatiivisemmassa maalaisympäristössä että liberaalimassa kaupunkilaisympäristössä. Molemmissa ympäristössä olen kokenut tarpeelliseksi puolustella toisenlaista elämäntapaa ja arvoja. Muistan, kun otin kerran nokkiini oikein kunnolla, kun eräs työkaveri kehtasi todeta, että maalla asuu yksinkertaista porukkaa. Toisaalta itse tulee täällä välillä päiviteltyä tiettyä ajatusmaailman mustavalkoisuutta, konservatiivisuutta ja halua pitää perinteistä kiinni. En voi sietää kommentteja, kuten "kyllähän neekeri-sanaa on ennenkin käytetty" tai "jätetään salaatit ja muut pupun ruuat pupuille", mutta koen silti aina tarvetta puolustella liberaaleissa piireissä myös konservatiivisempaa elämäntapaa. Niin paljon, kuin viihdynkin korkeasti koulutettujen ihmisten seurassa, en aina jaksa kuunnella hienostelevaa keskustelua viime viikonlopun taidenäyttelyistä tai asiantuntevaa ja knoppitietoa heittelevää arviota eilen järjestetystä konsertista.

Olen maalla kasvanut ja kaupunkilaistunut pala palalta. Alkuun oli välillä melko juntti tunne tietyissä piireissä esimerkiksi yliopistolla. En tuntenut oikeita pukeutumissääntöjä, en oikeanlaista small talkia tai osannut tilata trendikästä kahvia kuppilassa. Pikku hiljaa erilaisia asioita ja arvomaailmaa alkoi kuitenkin omaksumaan, enkä oikein enää voisi kuvitella eläväni pienellä paikkakunnalla. Jotenkin kaupungin henkinen ilmapiiri vastaa enemmän omaa arvomaailmaani. On erilaisia ihmisiä, erilaisia näkukulmia ja vapautta tehdä asiat niinkuin itse haluaa. Tykkään käydä sivistynyttä (joku voisi sanoa snobbailevaa) keskustelua lounasravintolassa työkavereiden kanssa ja laittaa etnistä ruokaa kivoista raaka-aineista kotona. Toisaalta nautin myös siitä, että omalta takapihalta pääsee suoraan mustikkametsään, lapset saavat kasvaa rauhallisessa ympäristössä ja kukkakauppiaalta saa alennusta, koska hän sattuu olemaan isäsi sokeriserkku.

En oikein pääse näistä ajatuksista puusta pidemmälle. Ehkä tulen aina kokemaan tietynlaista kahden kulttuurin välissä olemista ja kuulumattomuuden tunnetta. Se johtuu arvojen, elämäntapojen ja yhteiskuntaluokkien eroista. Toisaalta on rikkautta kyetä katsomaan asioita erilaisista perspektiiveistä ja omata kokemusta erilaisista elämänpiireistä. Toisaalta aina saa kokea, ettei koskaan kuulu täysin kumpaankaan ympäristöön. Mutta sen voin kyllä hyväksyä.

Lasten filosofiaa

Meidän 3-vuotias on viime aikoina kysellyt paljon kuolemasta. Se askarruttaa, kiehtoo ja ylittää vielä ymmärryksen. Tällaista keskustelua kävimme eilen:

- Äiti, kuinka korkeelle se mummu sitten nousi?

- No varmaan aika korkealle. Sitä on vähän vaikea selittää.

- Kuinka korkeella se taivas on?

- No sitä on vähän vaikea selittää. Se on vähän niinkuin toisessa paikassa, vähän niinkuin toinen maailma.

- Jeesus-maailma!

- Just niin.

- Äiti koska mä kuolen?

- No yleensä ihmiset kuolee vasta tosi vanhoina.

- Niin. Sitten kun sä oot vanha niin sä kuolet. Ja sitten mulle tulee uusi äiti. (toim. huom.: Kiitti! :D )

Meillä uskotaan (tai minä uskon, mies ei niinkään) ihan perinteiseen kristilliseen ajatukseen kuolemanjälkeisestä elämästä ja taivaasta. Ajattelen lapsellekin olevan tavattoman lohduttavaa ajatus jälleennäkemisen toivosta ja elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Se tuntuu olevan myös lapselle looginen tapa ajatella.

Filosofiselle päälle satuttuaan lapsi innostui jakelemaan käsityksiään myös rakkaudesta. Ajatus taisi mennä suurin piirtein näin: "Äiti, joskus rakkaus voi mennä katki. Sitten ne molemmat menee eroihinsa. Mutta sitten jos tulee taas toista lähelle, niin sitten se rakkaus korjaantuu. Ja sitten rakastaa taas vanhempaansa"

Aikamoisia filosofeja nuo lapset.

Unelmia, prosesseja ja perslihaksia

Jos tästä (toivottavasti väliaikaisesta) työttömyydestä jotain hyvää haluaa hakea, niin ainakin tohtoriopintoja varten työstämäni tutkimussuunnitelma on edennyt hienosti. On oikeastaan ollut ihan mahtavaa työskennellä kotoa käsin, uppoutua päivittäin seitsemäksi tunniksi tutkimuksen maailmaan ja kaikessa rauhassa antaa ajatusten lentää. Koirat ovat kuorsanneet kylki kyljessä vieressäni, ja tunti jos toinenkin on kulunut artikkeleita selaillessa ja Google-dokumenttia täydennellessä. Pienoinen tallennuspaniikki on jo iskenut, ja 18 sivua tekstiä on tiukassa tallessa parissa eri paikassa.

Tutkimuksen suunnittelu ja tekeminen on kyllä parhaillaan mahtavaa flow'ta, jolloin voi tuntikausia pomppia lähteestä toiseen ajatusten kiitäessä hurjaa vauhtia eteenpäin. Paras tunne on se, kun keksii vihdoin yhdistävän tekijän tai puuttuvan palikan tekstiin, ja oma kirjoitus näyttää taas hetken yhtenäiseltä ja kauniilta kokonaisuudelta. Kunnes löytää taas jonkin mielenkiintoisen uuden polun, jota voisi vielä kokeilla. Vaikeinta on tässä vaiheessa osata rajata ja yrittää olla tekemättä koko väitöskirjaa heti kerralla. Neljän vuoden prosessihan tämän pitäisi olla, ei kahden kuukauden rutistus. Välillä on toki sellaisiakin hetkiä, että koko homma takkuaa ja mistään langanpäästä ei tunnu saavan kiinni, mutta pääasiassa tämä on kyllä ollut todella antoisaa hommaa.

Tämän viikon lopussa olen luvannut lähettää ohjaajalleni ensimmäisiä tekstinpätkiä arvioitavaksi. Inhoan lähettää menemään keskeneräistä tekstiä, mutta eipä tässä kai muu auta. Ja sitä paitsi kirjoitustyötä saa vauhdilla eteenpäin, kun tietää, että pian täytyy saada jotain valmista esitettävää. Ohjaajani vinkkasi minulle jokin aika sitten myös eräästä rahoitushausta, joka voisi sopia tutkimukseni teemaan. Olisihan se ihan mahtavaa saada tutkimukselle rahoitusta jo tässä vaiheessa, ehkä peräti jo pariksi vuodeksi. No, toivoa saa, mutta tutkimusrahoitukset ovat niin kilpailtuja, että en nosta toiveita kovin korkealle tässä vaiheessa. Nyt nautin kuitenkin tästä meneillään olevasta prosessista ja siitä, että minun on mahdollista täyspainoisesti tutkimukseen paneutua. Perslihaksia tämä tosin vaatii :)

Ristiriidoista

Taisin tänään oppia kantapään kautta jotain miesten ja naisten välisistä eroista ja riitelemisestä. Meillä yleisin riidanaiheuttaja taitaa olla kotitöiden jakaminen. Tänään riidan aiheena taisi alun perin olla kotitöihin/lorvailuun (lorvailu vai rentoutuminen, arvatkaa huviksenne kumpi meillä kumpaakin sanaa käyttää) käytetyn ajan määrä. Siitä se sitten laajenikin koiran lenkittämisestä kaikkia kotitöitä koskevaksi ja salamat sinkoilivat puolin ja toisin. Kumpikin halusi sanoa viimeisen sanan, ja erityisesti minä koin, että riitaa ei oltu ratkaistu, vaikka mies oli kertonut, miten aikoo kiistan kohteena olleen asian osaltaan hoitaa ja ongelman ratkaista. Minä vaan jatkoin ja jatkoin asian jankkaamista.

Ristiriidoissa taitaa usein olla taustalla naisten ja miesten erilaisuus. Mies etsii ja tarjoaa aktiivisesti ratkaisuja asioihin ja nainen kaipaa vastakaikua tunteilleen. Itse huomasin, miten riidellessämme kodinhoidollisista jutuista kyse oli lopulta itselleni jostain aivan muusta. Koin, että tunnetarpeisiini ei vastattu, ja vaikka mies esitti aivan järkeviä ratkaisuja ongelmiin, minä vaan jankkasin "mutta etkö sä ymmärrä" -mantraani. Uskon, naiselle olisi itse ongelman ratkeamisen sijaan tärkeämpää se, että mies huomioisi hänen tunnetilansa ja vastaisi hyväksynnän ja rakastetuksi tulemisen tarpeeseen. Mies kuvittelee ongelman ratkenneen, kun hän esittää loogisen ratkaisun ja hoitaa homman. Sitten ihmetellään, että mitä se nainen siinä vielä jaksaa vouhkata edelleen samasta asiasta, hommahan on jo ratkennut. Näin ainakin meillä.

Etkö sä TAJUA?!

Riita taisi lopulta alkaa purkautumaan ja ratketa lopulta sillä, että itkeä tuhersin jotain tyyliin oikeastaan mä haluaisin vaan halauksen. Se taisi lopulta olla se juttu, mitä todella kaipasin. Ainakin itse teen kotitöitä ihan mielelläni, eikä loppujen lopuksi ole useinkaan kyse siitä, että toinen tekee enemmän tai vähemmän. Riitoja ainakin meillä pitkittävät minun tarpeeni tulla huomioiduksi tunnetasolla. Olo jää riidan jälkeen jotenkin kylmäksi, jos mies ei ole osoittanut ymmärtävänsä näkökantaani tai osoittanut  välittämistä erimielisyyksistä huolimatta. Ja miestä varmaankin rasittaa se, että nainen ei huomioi hänen (usein tosi hyvää) ehdotustaan ongelman ratkaisuksi. Nämä kun muistaisi aina ristiriitatilanteissa...

ps. Työpaikka, jonka haastattelussa olin pari päivää sitten, meni yllättäen jollekulle muulle. Olin ilmeisesti väärän tieteenalan maisteri. Mistähän sitä taikoisi itselleen töitä?

Uuden vuoden fiiliksiä

Tällä hetkellä ei ole mitään hajua siitä, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Raskaustesti toi jälleen pettymyksen ja sieltä ne menkatkin lopulta tulivat. En oikein jaksanut enää edes pettyä. Ainut, mikä harmittaa, on se, että esikoinen on toistaiseksi jäämässä ainokaiseksi. Ehkäpä ensi kuussa jo onnistaa. Yrityskierto 6 pyörähti käyntiin.

Toisaalta olen miettinyt, että ei se raskautumatta jääminenkään nyt mikään maailmanloppu olisi. Tällä hetkellä tuntuu olevan aika monta liikkuvaa kohtaa tässä meidän perheen palapelissä. Minun pitäisi tällä viikolla aloittaa työt "varatyöpaikassani", josta toivon saavani tunteja aina mahdollisen työttömyyden uhatessa. Näppäimistö on viime päivinä myös paukkunut työhakemusten tahtiin. On yksi paikka, joka kiinnostaisi hirveästi, mutta jonne on varmaankin ollut tuhat hakijaa. Toinen paikka olisi tässä ihan kotikonnuilla, mutta hieman huonommalla palkalla. Erääseen paikkaan rustasin tänään hakemuksen, ja se taisi olla ensimmäinen, jonne olisin omasta mielestäni jopa vahvoilla hakijoiden joukossa. Muuttohommia olisi tosin tiedossa. Saas nähdä, mitkä ovet aukeavat vai onko tiedossa akateemisten työttömien kasvavaan kortistoon siirtyminen. Toivottavasti ei! Vaikka mielessäni on kyllä välillä käynyt, että liiton rahoilla sitä kirjoittelisi mukavasti tutkimussuunnitelmaa pari kuukautta... Työmoraali ei vaan anna periksi. Mieluummin hanttihommia kuin työttömyyttä.

Olen moneen kertaan viime päivinä kironnut vuorotteluvapaan tiukentuneita ehtoja. Lähinnä sen sijaisen näkökulmasta. Mielenkiintoisia vuorotteluvapaan sijaisuuksia olisi useita tarjolla, mutta mitään saumaa ei ole päästä niitä tekemään, jollei ole juuri valmistunut tai ollut työttömänä vähintään 3 kuukautta. Oikea pätkätyöläisen painajainen. Ymmärrän kyllä, että ehdoilla halutaan työllistää vastavalmistuneita ja pitkäaikaistyöttömiä, mutta tällaiset kaltaiseni muuten-vaan-pätkätyöläiset jäävät kyllä heikkoon asemaan.

Tänään vietetään vielä viimeistä lomailtaa kotona rentoutuen. Olen vähän kahdella vaiheilla, kaivaisinko esiin tutkimusartikkelin vai pipareita ja juustoa sekä uuden romaanin kaapin pohjalta. Ehkäpä se rentoutuminen ei olisi pahitteeksi.

Tänne loppuun oli vielä pakko lisätä kuva joulun söpöimmistä herkuista; minijoulutortuista! Näitä tehdään kyllä varmasti vielä uudestaan. (Nyt alkoi houkuttaa pakastimessa möllöttävä torttutaikina ja hillonjämät jääkaapissa...)

Stressiä pukkaa

Eletään vähän liiankin jänniä aikoja. Tuntuu, että töissä en ole saanut pariin viikkoon oikein mitään aikaan. Mielessä pyörii vain se, että todennäköisesti en saa jatkaa nykyisessä työpaikassani vuodenvaihteen jälkeen. Töitä tehdään, että rahoitus löytyisi, mutta luulen sen kuitenkin olevan hyvin epätodennäköistä. Tuntuu, että kaikki tähän asti saavutettu valuu hukkaan eikä motivaatio aloittaa uusia työtehtäviä ole kummoinen. Ärsyttävää ja stressaavaa.

Olen viime päivät kirjoitellut ahkerasti työhakemuksia. Takaportti on onneksi aina auki, ja minulla on paikka, josta hyvin todennäköisesti saan töitä tilanteessa kuin tilanteessa. Palkkahan siinä kuitenkin laskee eikä työ varsinaisesti vastaa asiantuntemustani, vaikka läheltä liippaakiin. Mutta parempi sekin kuin ei mitään! Hirmu vähän tuntuu olevan oman alan paikkoja tällä hetkellä auki, ja jos työpaikka aukeaa, joudumme todennäköisesti sen perässä muuttamaan paikkakunnalta toiselle. Tämäkin vähän hirvittää, mutta minkäs teet. Pessimisti minussa on ehkä tällä hetkellä sitä mieltä, että mistään ei löydy työtä kilpailun avoimista paikoista ollessa niin hurjaa, ja todennäköisesti jään joko työttömäksi tai tyydyn kakkosvaihtoehtooni.

Optimistinen puoleni on toisaalta kehitellyt kaikenlaisia uusia mahdollisuuksia potentiaalisissa uusissa työpaikoissa. Yksi erityisesti kutkuttelee mieltä. Työ sijaitsisi lapsuudenmaisemissani lähes samalla kadulla, jolla olen vauvana asustellut. Omat vanhempani asuvat lähellä, samoin paras ystäväni. Tukiverkostoa ja ystäväpiiriä löytyisi siis lähettyviltä, ja täytyy sanoa, että palaisin kotikonnuille erittäin mielelläni! Ehdin jo innostua tästä työpaikasta hurjasti, kunnes muistin...

Sen vauvakuumeen. Jos tulisinkin nyt raskaaksi, ja saisin uuden työpaikan, joutuisin jäämään äitiyslomalle reilun puolen vuoden kuluttua. Ei kovin hyvä juttu varsinkaan määräaikaisessa työssä. En kuitenkaan uskalla laittaa asioita sen varaan, että tulisin raskaaksi, joten työpaikkoja aion joka tapauksessa hakea. Jos lapsi ilmoittaa tulostaan, murehditaan sitten asioita uudestaan. Tässäpä sitä taas ollaan töiden ja naisena olemisen ristipaineissa. Toisaalta vauvakuume on kova, toisaalta voisi olla järkevää lopettaa se vauvan yrittäminen siksi aikaa, että tilanne selkenee tulevaisuuden kannalta. Raskautumista ei ehkä kuitenkaan kannattaisi lykätäkään, sillä uusi työpaikka ei todellakaan ole varma, ja voisin mainiosti tehdä "hanttihommia" äitiyslomaan saakka. Miten tämä voikaan olla näin hankalaa...

Tähän asti elämä on aina kantanut, ja asiat ovat järjestyneet. Nyt tuntuu, että vastoinkäymisiä on tänä syksynä tullut eteen tavallista enemmän. Ei auta kuin odotella ja katsoa, mitkä ovet aukeavat. En pidä yllätyksistä ja epätietoisuudesta, joten aika karseaahan tämä on. Stressaavaa ainakin. Tuntuu, että kotonakin olen kuin takapuoleen ammuttu karhu. Tämä Fok_it kuvaa jotenkin hienosti marraskuisia fiiliksiäni:

Ehkä joulukuu tuo hyviä uutisia tullessaan.

Aina ei mene kuin....

Nyt on ollut harvinaisen epäonninen viikko. Tai lähinnä tuntuu siltä, että mikään ei onnistu. Raskausrintamalla näkyy vain tummia pilviä. Testasin todella haalean plussan isänpäivänä, mutta seuraavina päivinä jo negatiiviisen, ja tänään alkoivatkin kuukautiset. Ilmeisesti jotain kiinnittymisyritystä saattoi keskenmenon jälkeen olla, mutta kroppa ei ollut vielä valmis uuteen raskauteen. Pari itkuista päivää ehdin jo viettää, mutta nyt on jo vähän seesteisempi olo. Ainakin seuraava kierto vielä yritetään, ja katsotaan sitten, miten käy ja miltä tuntuu. Kovasti stressiä tämä yrittäminen tuntuu saavan aikaan, enkä tiedä, jaksanko enää tätä jatkuvaa oman kropan kyttäämistä ja pelkoa uudesta keskenmenosta. Onhan maailmassa niin paljon apua tarvitsevia lapsia muutenkin. Sijaisvanhemmuus (tai ehkä ensin tukiperhetoiminta) on pyörinyt välillä mielessä, sillä saralla kun apuja tarvittaisiin runsain määrin!

Täytyy myöntää, että kyllä välillä tuntuvat todella epäreiluilta nämä raskautumiseen liittyvät asiat. Parissa blogissa on pohdittu sitä, saako olla onnellinen ja ääneen puhua siitä, miten helppoa oli raskautua. Sanon suoraan, että kyllähän se menetyksen kokenutta ihmistä satuttaa, mutta riippuu ehkä paljon siitä, miten asia tuodaan esille. Jos asia todetaan kovin ylimalkaisesti ja yleistäen, että kylläpä se raskaaksi tuleminen on helppoa, on helppo satuttaa toisenlaisessa tilanteessa olevia. Asia ei nimittäin kaikkien kohdalla todellakaan näin ole. Omasta onnestaan saa tietysti iloita, mutta etenkin kun nykyisin lapsettomuus- ja raskautumisongelmista kärsiviä on paljon, kannattaa todella miettiä, miten asian ilmaisee. Ei minua haittaa, jos joku kertoo raskautuneensa nopeasti, kunhan myös muistetaan huomioida se, että näin ei aina käy kaikilla.

Ja kyllähän se itseäkin v*tuttaa. Tuntuu epäreilulta, että toiset raskautuvat lähes pelkästä toiveesta, ja toisilta otetaan pois se, mikä on jo kertaalleen annettu. On vaikea löytää merkityksiä kärsimykselle ja vastoinkäymisille, vaikka tahtoisinkin ajatella, että kaikella on tarkoituksensa. En tiedä, onko minut nyt laitettu jonkinlaiseen kasvuprosessiin ymmärtämään oma pienuuteni ja se, että kaikkea ei voi hallita. Vai onko kaikki vaan sattuman kauppaa... Mielessä pyöri eilen iltalenkillä koiran kanssa vanha virsi:

Kuka lie kodin, kaupungin löytänytkään,
mikä säilyä voisi maan päällä!
Ilo hetkessä häipyvi maailman tään,
kuni kuihtuvi kukkanen täällä.
Elo täällä kuin unta ja varjoa on,
kuni kuohuva koski se on levoton,
veden lailla se hiekkahan haihtuu.

Jotenkin sopivan synkkiä ajatuksia marraskuuhun. Nyt ei tosiaankaan ole mennyt kuin Strömsössä. Kotona koira ripuloi matolle, toinen oksenteli toiselle matolle, lapsi kasteli sänkynsä yöllä, lompakko unohtui eilen kotiin, kalenteri unohtui tänään, työttömyys uhkaa joulun jälkeen.

Mutta täytyyhän jotain hyvää olla vielä nurkan takana.