Mamma-ahdistus

Eräänä päivänä täpötäydellä hiekkalaatikolla heräsi ahdistus. Pitäisikö sitä kohta jaksaa istuu tässä leikkipuiston reunalla joka päivä, kaksi kertaa päivässä, kuunnella juttuja kävelemään lähdöistä ja nykyisestä vaipan koosta ja olla kovin kiinnostunut kaikesta lapsiin liittyvästä? Tokihan sitä mieli ehtii muuttua tässä vauvan syntymän jälkeen, mutta tällä hetkellä tietty mammautuminen ja elämän pyöriminen pelkästään perheasioissa hieman ahdistaa. Tykkään ihan älyttömästi työstäni, minusta on mahtavaa käyttää aivojani ja ratkoa päättelykykä vaativia tehtäviä ihan itsekseni tekstiä kirjoittaessani. Äitiyslomalla ongelmat vaihtuvat toisenlaisiin. Täytyy osata multitaskata, jaksaa päivittäin toistuvia rutiineja, nukuttaa lempeästi vaikka olisi itsekin väsynyt ja ottaa vastaan uhmaryöppyjä. Kaikkea sitä, mitä nytkin teen, mutta käytännössä 24/7. En tiedä, saako tätä ääneen edes sanoa, mutta hieman ahdistaa.

Äitiyslomallehan pitäisi olla ihana jäädä. Ei tarvitse hetkeen käydä töissä ja saa keskittyä vain perheeseen ja lastenhoitoon. Kuukauden päässä siintävä vuoden lomapätkä kuitenkin hieman jännittää, enkä tiedä, minkälaisin tuntein sitä tullaan viettelemään. En tiedä, voihan kaikki ollakin erilaista, kuin etukäteen kuvittelin. Kun on kokonaan poissa töistä, on ehkä enemmän voimavaroja keskittyä siihen pikkulapsiarkeen. Toisaalta olen aina kokenut saavani virtaa töistä, joten en ihan täysin usko tähänkään. Elättelen toiveita, että synnytyksen jälkeen hoivahormonit ottavat vallan, ja pystyn vaipumaan ihanaan äitiyskuplaan ja nauttimaan vuodesta kotona. Se on loppujen lopuksi lyhyt aika, jonka jälkeen mieheni ottaa vetovastuun lasten arjen pyörittämisestä.

En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että olisin karrikoidusti näinkin ura- enkä perhekeskeinen. Perheeni on tietysti minulle kaikki kaikessa, uskomattoman rakas, mutta kaipaan siihen rinnalle myös vastapainoksi toisenlaista tekemistä. Työni on kiinnostavaa, älyllisesti haastavaa ja suhtaudun siihen intohimoisesti. Vauvavuotta en todellakaan aio uhrata töiden vuoksi, mutta haluan kuitenkin jollain tapaa pitää kiinni myös tästä puolesta elämääni. Ehkä toisen lapsen kanssa ei ole ihan samanlaista tarvetta uppoutua kokonaisvaltaisesti äitiyteen,vaan osaa nähdä asiat monipuolisemmin. En ole pitkään aikaan ollut joko-tai-ihminen, joten elämässä tulee olla muutakin sisältöä, kuin lapsiperherutiinien pyörittäminen.

Tällä hetkellä on tarkoituksena lievittää mahdollista mamma-ahdistusta käymällä ainakin kerran-pari kuussa tutkijaseminaarissa ja tutkimusryhmän tapaamisissa. Töissä jää väkisinkin kesken pari kirjoittamisprojektia, joissa ajattelin oman jaksamisen mukaan olla mukana myös äitiyslomalla. En kerta kaikkiaan halua päästää näitä "lapsiani" pois käsistäni, kun olen nähnyt vaivaa niiden syntymiseen niin paljon. Ja olisihan se kiva, että äitiysloman jälkeenkin tarjoutuisi työtilaisuuksia nykyisestä työpaikastani.

Tulevaa vuotta vuoroin innolla ja vuoroin kauhulla odotellen....

Maalaishiiri vai kaupunkilaishiiri?

Maalta kaupunkiin opiskelujen perässä muuttaneena ja nyt reilun kymmenen vuotta kaupunkilaisena eläneenä olen aina kokenut olevani jotenkin kahden maan kansalainen. Maaseutuun ja pienellä paikkakunnalla elämiseen on muodostunut jotenkin romanttinen suhde, jota vaalin aina välillä haaveissani. Olemme nyt olleet maalla mummolassa viikon verran, ja romanttiset kuvitelmat ovat karisseet niin kuin aina, kun tänne palaan. Täällä on todella pienet piirit, kaupassakaan ei voi käydä ilman, että joku tunnistaisi (yeensä tunnistajaa et kuitenkaan itse tunnista, vaan hän tuntee vanhempasi...). Jos joku on nähnyt minut kaupassa vauvavatsan kanssa, voin olla varma, että puoli kylää tietää asiasta ensi viikkoon mennessä.

Toinen itseäni erityisesti viime aikoina askarruttanut asia on arvomaailmojen erilaisuus maaseudun ja kaupungin välillä. Nämä ovat ehkä karkeita yleistyksiä, mutta esimerkiksi viime vaalien aikaan en voinut olla kiinnittämättä huomiota keskustan ja perussuomalaisten vankkaan kannatukseen täällä maaseudulla. Ilmeisesti satun kaupungissa elämään huomaamattani melkoisessa punavihreässä kuplassa, sillä esimerkiksi omasta ystäväpiiristäni ja työpaikaltani tuntuu olevan vaikea löytää muuta kuin vihervasemmistolaista tai kokoomuksen arvomaailmaa. Myös Facebookissa keskustelu on viime aikoina käynyt arvojen tiimoilta kiivaana. Maaseudulle jääneet lapsuudenystävät ovat viime päivinä esittäneet maahanmuuttokriittisiä puheenvuoroja, kun taas kaupunkilaiset ovat osallistuneet Meillä on unelma -mielenosoituksiin ympäri Suomen. Ja edelleen, nämä ovat karkeita yleistyksiä, mutta jotain perää havainnoissani ehkä kuitenkin on. En halua myöskään arvottaa kumpaakaan arvomaailmaa puoleen tai toiseen, mutta todettava on, että erilaisia ovat.

Olen tuntenut aina itseni jotenkin kodittomaksi sekä konservatiivisemmassa maalaisympäristössä että liberaalimassa kaupunkilaisympäristössä. Molemmissa ympäristössä olen kokenut tarpeelliseksi puolustella toisenlaista elämäntapaa ja arvoja. Muistan, kun otin kerran nokkiini oikein kunnolla, kun eräs työkaveri kehtasi todeta, että maalla asuu yksinkertaista porukkaa. Toisaalta itse tulee täällä välillä päiviteltyä tiettyä ajatusmaailman mustavalkoisuutta, konservatiivisuutta ja halua pitää perinteistä kiinni. En voi sietää kommentteja, kuten "kyllähän neekeri-sanaa on ennenkin käytetty" tai "jätetään salaatit ja muut pupun ruuat pupuille", mutta koen silti aina tarvetta puolustella liberaaleissa piireissä myös konservatiivisempaa elämäntapaa. Niin paljon, kuin viihdynkin korkeasti koulutettujen ihmisten seurassa, en aina jaksa kuunnella hienostelevaa keskustelua viime viikonlopun taidenäyttelyistä tai asiantuntevaa ja knoppitietoa heittelevää arviota eilen järjestetystä konsertista.

Olen maalla kasvanut ja kaupunkilaistunut pala palalta. Alkuun oli välillä melko juntti tunne tietyissä piireissä esimerkiksi yliopistolla. En tuntenut oikeita pukeutumissääntöjä, en oikeanlaista small talkia tai osannut tilata trendikästä kahvia kuppilassa. Pikku hiljaa erilaisia asioita ja arvomaailmaa alkoi kuitenkin omaksumaan, enkä oikein enää voisi kuvitella eläväni pienellä paikkakunnalla. Jotenkin kaupungin henkinen ilmapiiri vastaa enemmän omaa arvomaailmaani. On erilaisia ihmisiä, erilaisia näkukulmia ja vapautta tehdä asiat niinkuin itse haluaa. Tykkään käydä sivistynyttä (joku voisi sanoa snobbailevaa) keskustelua lounasravintolassa työkavereiden kanssa ja laittaa etnistä ruokaa kivoista raaka-aineista kotona. Toisaalta nautin myös siitä, että omalta takapihalta pääsee suoraan mustikkametsään, lapset saavat kasvaa rauhallisessa ympäristössä ja kukkakauppiaalta saa alennusta, koska hän sattuu olemaan isäsi sokeriserkku.

En oikein pääse näistä ajatuksista puusta pidemmälle. Ehkä tulen aina kokemaan tietynlaista kahden kulttuurin välissä olemista ja kuulumattomuuden tunnetta. Se johtuu arvojen, elämäntapojen ja yhteiskuntaluokkien eroista. Toisaalta on rikkautta kyetä katsomaan asioita erilaisista perspektiiveistä ja omata kokemusta erilaisista elämänpiireistä. Toisaalta aina saa kokea, ettei koskaan kuulu täysin kumpaankaan ympäristöön. Mutta sen voin kyllä hyväksyä.

Ravintoa ruumiille ja sielulle

Taitaa olla taas se aika vuodesta, kun hankkiudutaan eroon joulupöhöstä, jätetään hiilarit pois ja suunnataan lenkkipolkua tallaamaan. Ruokavalio ja treeni ovat normaaliakin enemmän esillä, ja suoraan sanoen minulla alkavat pursuta laihdutusvinkit ja hyvän olon hehkuttaminen jo korvista. Kaikki ruoka-aineet tuntuvat olevan pahasta ja kenelläkään ei voi mitenkään olla hyvä olo, jollei syö puhtaasti (ei viljaa sokeria tai maitotuotteita) ja treenaa vähintään kolme kertaa viikossa.

Tuntuu, että ruokavalioissa on usein kyse kontrollista ja toisaalta myös identiteetin rakentamisesta ja itsensä korostamisesta. Syömällä tietyllä tavalla on mahdollista osoittaa, että tämä elämänalue minulla on hallinnassa, olen hyvä ihminen ja teen oikeita valintoja. Oman sosiaalisen statuksen voi osoittaa elämäntavoilla: minulla on aikaa, tahtoa, tietotaitoa ja resursseja panostaa ruokavaliooni ja hyvinvointiini, tehdä oikein ja erottua muista. En väitä, etteikö jollekin oikeasti voisi tulla hyvä oli tietynlaisesta ravitsemuksesta, mutta kyse on mielestäni usein myös oman itsen "brändäämisestä" ja identiteetin muodostamisesta tiettyjen kulutus- ja elämäntapavalintojen kautta.

Haluan ainakin ajatella, että itselläni on melko maanläheinen suhtautuminen ruokaan. Kunnon kotiruokaa, taitaa olla mottoni. Pidän ravitsevasta, maistuvasta ja suht terveellisestä ruuasta. Meillä ei noudateta mitään erityistä ruokavaliota, vaan tehdään itse suurin piirtein alusta alkaen tavallista kotiruokaa. Kinkkupastaa, chili con carnea, hernekeittoa, lihapullia, uunikanaa, kalakeittoa, jauhelihakastiketta ja niin edelleen. Eineksiä kyllä vältämme, mutta niitäkin lähinnä siksi, että itse tehty on niin paljon paremman makuista. Itse herkuttelen viikonloppuisin karkkipussilla (ja joskus viikollakin, mitä yritän välttää) ja välillä leivotaan pannaria tai mokkapaloja. Mielestäni ruoka on sekä polttoainetta, että nautinto. Kohtuudella voi syödä kaikkea. Painokin pysyy kurissa, kun arkena syö perusterveellisesti ja viikonloppuna voi sitten herkutella. Mahdun kokoon 38 ja olen siinä varsin tyytyväinen. All the right junk in all the right places ;) En juurikaan stressaa ruuasta, vaan syön sitä, mistä pidän ja mikä on suurin piirtein ravitsemussuositusten mukaista. Vaikka on kai tällainenkin suhtautuminen ruokaan eräänlainen tapa luoda identiteettiä. Olet sitä mitä syöt.

Tervetuloa blogiin!

Blogia kirjoittelee 3-vuotiaan prinsessan uraäiti. Työskentelen tutkimus- ja kehittämistehtävissä yliopistossa. Vapaa-aika kuluu kahta koiraamme rapsuttelen, opiskelijamieheni sotkuja siivoillen ja tyttäremme kanssa Leipuri Hiivaa laulellen. Tämä blogi kertoo työn ja perhe-elämän yhdistämisestä, kilpailusta akateemisilla työmarkkinoilla, juuri oikean kynsilakkasävyn metsästämisestä, maailman parantamisesta ja toisesta lapsesta haaveilusta. Tervetuloa mukaan!