Rv 27+ ja kroppakriiseilyä

Tällä viikolla olen vuoroin iloinnut ja kriiseillyt muuttuvan kropan kanssa. Kevyt ruokavalio on tepsinyt mukavasti, ja paino on pysytellyt nyt pari viikkoa samoissa lukemissa. Hitaampi painonnousu viimeisen kolmanneksen ajalle ei todellakaan harmittaisi! Oma olotila on tuntunut myös kivalta ja reippaalta, kun syö terveellisesti. Makeanhimostakin on päässyt yllättävän nopeasti eroon, pala tummaa suklaata silloin tällöin riittää.

Kroppa ja mieli tuntuvat valmistautuvan pikku hiljaa jo tulevaan synnytykseen, vaikka sinne vielä kolmisen kuukautta onkin. Ensimmäiset maitobaarin vuodot sain kokea rv 27+6 saunan lauteilla, ja tänään aamullakin toisesta rinnasta nousi hieman oranssia kolostrumia. Vasen rinta oli viimeksikin tuottoisampi, ja nytkin vaikuttaa siltä, että sieltä sitä maitoa irtoaa helpommin. Esikoisen ajalta muistan viimeisiltä raskausviikoilta, että yöpaita oli usein märkänä aamulla ja täynnä outoja oransseja tahroja. Silloin kesti hetken tajuta, mistä on kyse. Nyt tuntuu mukavalta huomata, että kroppa on mukana tässä touhussa jo näinkin varhain!

Olen aiemminkin kirjoitellut, että en oikein sulata kauhean hyvin kommentteja vatsan kokoon liittyen. Tällä viikolla raskaushormonit ottivat ensimmäistä kertaa ylivallan, ja pahoitin mieleni oikein kunnolla vitsiksi tarkoitetusta kommentista. Minulla ja kaverillani on lasketut ajat parin viikon välillä toisistaan, ja eräs mieshenkilö totesi meidän molempien mahoja vertailtuaan, että minulla taitaa olla laskettu aika jo pian käsillä. Kun vastasin, että itse asiassa menemme aika samoilla viikoilla, sain kuulla, että ilmeisesti odotan sitten kaksosia. Kun ystäväni yritti sanoa, että meillähän on aika samankokoiset mahat, henkilö jatkoi vielä vitsailuaan, että niin onkin, jos pullistat mahaasi tuolla tavalla ulospäin. En oikein saa suutani auki tuollaisissa tilanteissa, ja kotona piti sitten miehelleni itkeä tirauttaa ja purkaa pahaa mieltä. Mielestäni vatsani ei ole mikään jättimäinen, vaikka ehkä pienempiäkin on olemassa. Muistelen kyllä, että esikoisen raskaudessakin miehet olivat niitä pahimpia "hauskojen" vitsien laukojia vatsan kokoon liittyen. Sain mm. kuunnella "rantapallo"-nimitystä muutamaan otteeseen eräältä kollegalta; sehän oli hänen mielestään todella hauskaa! Kyllähän se vatsa raskauden aikana kasvaa, mutta se ei mielestäni anna kenellekään oikeutta kommentoida vatsan kokoa suuntaan tai toiseen. Eihän se normaalistikaan ole korrektia. Voi kunpa kuulisi välillä niitä kommentteja, että onpa sinulla kaunis raskausvatsa, ihan kokoon viittaamatta!

Näin ne viikot kuuluvat, juuri alkoi toisen kolmanneksen viimeinen viikko. Odotan tulevaa synnytystä innolla, ja kotiin on hankittu kirjallista arsenaalia synnytykseen valmistautumiseksi. Niistä vaikka seuraavalla kerralla lisää!

Raskausviikko 26+ ja ruokavaliomietteitä

Raskausviikon 26 odotetuin juttu taisi olla ylimääräinen ultra, johon minut määrättiin rakenneultran jälkeen jonkun koholla olleen hormoniarvon vuoksi. Ultran tarkoituksena oli varmistaa vauvan riittävä kasvu ja istukan toiminta.

Keskiviikkoaamuna ilmoittauduin äitiysultraan ja huomasin harmikseni ulkomaalaisen lääkärin nimen kohdallani. Uskon, että he varmasti ovat yhtä päteviä kuin suomalaisetkin kollegansa, mutta kommunikointiongelmia minulla on aiemminkin ollut muutaman kanssa. Tämä kerta ei ollut poikkeus. Tiukka täti komensi minut makuulle sängylle ("housut alemmas!") ja alkoi ultrata mumisten samalla käsittämättömiä itsekseen. Ei puhettakaan, että olisi tarkemmin selittänyt, mitä tarkalleen ottaen ollaan tutkimassa.

Vauvan kasvu oli kuitenkin ilmeisesti kunnossa, ilmeisesti vähän liiaksikin, sillä tällä hetkellä kaveri näytti kasvavan yläkäyrällä, eli tulossa olisi tätä vauhtia (tälläkin kertaa) isokokoinen vauva. Lääkäri määräsi minulle uuden ajan kuuden viikon päähän, mutta minulle jäi vähän epäselväksi, tarkkaillaanko nyt edelleen vauvan kasvua ja istukan toimintaa, vai jouduinko nyt syyniin, koska olen mahdollisesti kasvattelemassa jättiläistä. Käsittääkseni yhden ultrauksen (varsinkin näillä viikoilla tehdyn) perusteella on kuitenkin mahdotonta tehdä tarkkaa arviota lapsen koosta, joten katsotaan sitten reilun kuukauden päästä, vaikuttaako vauva vielä isolta.

Jättiläispelotteluista säikähtäneenä otin kuitenkin ohjat omiin käsiini ja karsin ruokavaliosta hieman ylimääräisiä pois. Herkut jäivät, samoin vaaleat viljat, sokeroidut rahkat ja jugurtit sekä rasvaiset kastikkeet. Lautasmalli on ollut viime päivät paras ystäväni, tosin en ole juurikaan nauttinut pastaa, riisiä tai perunaa, vaan sen sijaan aina yhden ruisleivän ruuan kanssa. En niin kaipaa hiilarilisukkeita aterialleni, mutta ilman leipää en voisi elää! Sovelletulla raskausdiabetesruokavaliolla siis mennään, vaikkei sellaista minulla virallisesti olekaan todettu. Mieluummin näin, jos se saa vauvan kasvun tasaantumaan.

Ruokavalio on vaikuttanutkin sen verran, että paino on ollut piirun verran laskusuhdanteinen viime päivät. Ei mitään huomattavaa painonpudotusta, mutta satoja grammoja alaspäin. Painoa on tähän mennessä tullut tasaisesti se n. 500g/vko, yhteensä n. 10 kg. Maksimissaan 5 uutta lisäkiloa ottaisin mielelläni tässä viimeisen kolmanneksen aikana. Mutta ehkäpä painoakaan ei tule enää samaa tahtia, jos ruokavalio pitää loppuun saakka. Pienen palasen tummaa suklaata olen kyllä itselleni silloin tällöin sallinut, ja elokuisten synttäreiden kunniaksi aion nauttia irtokarkkeja niin paljon kuin napa vetää! Satunnainen suklaapala pitää mielen iloisena ja turhat mieliteot poissa! :) Hyvän olon terveellinen kasvispitoinen ruokavalio on ainakin tuonut. Eikä herkkujaan tee enää niin mieli, kun ateriarytmi on säännöllinen ja kroppa saa hyvää polttoainetta ruuasta.

Masu näytti rv 26 tältä:

4-vuotiaan juhlat

Juhlimme esikoisen 4-vuotissynttäreitä juhannuksen jälkeisellä viikolla. Ajankohta on aina haastava, sillä varsinainen syntymäpäivä sijoittuu miltei aina juhannukselle. Kesällä muutenkin ihmiset ovat paljon reissussa, joten koskaan ei tiedä, ketkä paikalle pääsevät. Tänä vuonna päädyimme pitämään kahdet pienet juhlat: torstaina kaverisynttärit muutamalle pihapiirin lapselle ja lauantaina sukulaisille ja ystäväperheille. Lauantain juhliin ei harmi kyllä päässyt osallistumaan puoletkaan kutsutuista, mutta toisaalta oli ihan kiva juhlia pienellä porukalla sukulaisten parissa.

Synttäritarjottavien kanssa onnistuin sähläämään oikein urakalla. Olin päättänyt vihdoin opetella ja saada onnistumamaan macaronseja, mutta eihän siitä tälläkään kertaa mitään tullut, vaikka pidänkin itseäni suht hyvänä leipurina. Taikinasta ei vaan kerta kaikkiaan tule onnistunutta. Toisesta satsista olisi ehkä tullut ihan käyttökelpoinen, mutta pursotin turhan isoja keksejä, joita ei voinut laittaa tarjolle. Toinen epäonnistuminen sattui suklaakakun kanssa: pohjasta tuli täydellinen, mutta kuorrutuksen kanssa itkettiin, raivottiin ja heitettiin rahaa kankkulan kaivoon. Ohjeessa neuvottiin sulattamaan Pätkis-suklaata tavallisen suklaan kanssa. Sulatin suklaat kiltisti vesihauteessa, mutta pätkis ei ilmeisesti kerta kaikkiaan sula, jos sitä on liikaa. Tai sitten lämpötila oli liikaa. Tai tähdet väärässä asennossa... Rouhin suklaan pieniksi hipuiksi, mutta sekään ei auttanut. Epäonnistuttuani sulatusyrityksessä kaksi kertaa ja heitettyäni n. kilon pätkistä roskikseen luovutin, ja hain kaupasta Maraboun minttukrokanttisuklaata. Toimi! Kakusta tuli lopulta aivan ihanaa, mutta toiste en kyllä Pätkistä lähde sulattamaan...

Muita tarjoiluja synttäreillä olivat lasten juhlissa täytetyt pitaleivät, hedelmät, popcornit, vadelma-kinuskituulihatut, mokkapalat ja valkosuklaa-raparperimuffinssit. Eniten taisi mennä hedelmiä ja popcornia, jota varten olin ostanut pikku tötteröitä kaupasta. Ilmeisesti lapsiin vetoaa lähinnä se, miten ruoka on asetettu esille (sekä mahdollisuus kuljettaa sitä ympäri kämppää leikkien lomassa...). Sukulaissynttäreillä tarjottiin edellä mainittua minttusuklaakakkua, kahta suolaista piirakkaa sekä lemon curdilla ryyditettyä mansikka-mascarponejälkkäriä. Tarjoilut hävisivät pöydästä ennen kuin ehdin kuvata, taas perinteisesti.

4-vuotias sai meiltä lahjaksi pari kirjaa ja katuliidut. Nämä Oppi&Ilo-sarjan pyyhittävät puuhakirjat ovat pitkään olleet suosikkejani, ja esikoiselle hankittiin tällä kertaa numeroita sisältävä kirja. Toinen teos oli Soiva tuutulaulukirja, josta on lauleskeltu lähes joka ilta unilauluja. Muilta lahjaksi saatiin mm. palatsin palleroita, prinsessa-legoja ja askarteluhelmiä. On se vaan mukavaa kerran vuodessa järjestellä synttäreitä!

Raskausviikot 17+-18+

Viimeisestä postauksesta on taas vierähtänyt aikaa. Tuntuu, ettei raskaudessa tapahdu oikein mitään mullistavaa, ja muutenkin olen vain nautiskellut illoista, jolloin ei tarvitse miettiä tutkimussuunnitelman käsitemäärittelyjä, vaan saan kaikessa rauhassa keskittyä hömppäromaaniin. Kirjahyllymme sai juuri uutta täydennystäkin, joten kesä taitaa mennä nenä kiinni kirjoissa.

Raskaudessa on meneillään tosi energinen vaihe. Olen hurahtanut jumppailemaan, ja pilatesta tulee harrastettua noin joka toinen päivä puolisen tuntia kerrallaan. Teen yleensä ensin lämmittelyksi koiren kanssa kävelylenkin ja jumppailen sitten siihen päälle. Pilates on auttanut selkäjumeihinkin tosi hyvin! Tämä on tämän hetken suosikkijumppani, ja liikkeet sopivat hyvin myös raskaana olevalle (ei suoria vatsalihaksia tai selällään makuuta). Vauva on myös melko aktiivinen, ja olen tuntenut viime päivinä jo selkeitä kevyitä potkuja. Ulospäin nämä eivät vielä kuitenkaan tunnu.

Innostuimme mieheni kanssa keskustelemaan vauvan nimistä eilen myöhään yöhön saakka. Poikalapsen tapauksessa olemme kyllä pulassa, sillä mikään minun ehdottamani nimi ei miehelle sovi, eikä myöskään päin vastoin. Sopivin vaihtoehto taitaa tällä hetkellä olla yllättäen esikoisen ehdottama. Tytön nimestä olisikin sitten helpompi päästä yksimielisyyteen. Hesarin sivuilta löysin muuten mahtavan listan suomalaisista lasten nimistä.

Vauvan syntymä on pyörinyt mielessä viime aikoina kovasti, ja erityisesti imetys. Viime aikoina sosiaalisessa mediassa on kovastikin arvosteltu julkisesti imettäviä äitejä ja kehotettu peittämään itsensä esimerkiksi ravintolassa imetettäessä. Minä puolestani heitän näitä mielensäpahoittajia harsolla ja kehotan peittämään silmänsä, jos se imetys on niin hirvittävää. Vauva ansaitsee ravintonsa silloin, kun hänen on nälkä. En usko, että kukaan oikeasti haluaa tehdä imetyksestä show'ta, vaikka joskus saattaa ruokailuväline vähän vilahtaa. Imetys on yksinkertaisesti paras mahdollinen tapa ruokkia vauvaa, ja itse ainakin rohkaisen kaikkia imettämään myös julkisilla paikoilla kommenteista huolimatta. Aina voi katsoa muualle, jos normaalia vauvan ruokailua ei pysty seuraamaan. Äidin ei myöskään tarvitse lukittautua neljän seinän sisään vuoden ajaksi imettämään.

Olen myös miettinyt, että haluaisin nyt toisen lapsen kanssa luovuttaa äidinmaitoa. Esikoisen kanssa energia ei oikein tähän riittänyt, mutta maitoa tuli kyllä alussa reippaasti yli omien tarpeiden. Auttamishalun lisäksi houkuttaa maidosta maksettava kohtuullinen korvaus. Ahkerasti luovuttamallahan keräisi mukavasti vaikka lomarahaa ensi vuotta ajatellen. Täällä päin maidosta maksetaan ilmeisesti n. 25€/litra. Olettaen tietysti, että maito täyttää hygieniavaatimukset. Kävipä mielessä sellainenkin ajatus, että mitä enemmän maitoa tuottaa, sitä nopeammin raskauskilot katoavat ;) En ole koskaan neulakammoisena luovuttanut verta, mutta ehkäpä tässä voisin tehdä oman osuuteni ja luovuttaa maitoa.

Leivoimme lauantaina esikoisen kanssa ihania raparperi-valkosuklaamuffinsseja. Reseptissä on alunperin käytetty mustikoita, mutta päätin tuhota viime vuoden raparpereja pakastimesta ja kokeilin soveltaa ohjetta. Oikein maukkaita tuli; näitä voisi tarjota esikoisen 4-vuotissynttäreillä kuukauden päästä!

Rakkaudesta ruokaan

Minua on tässä raskaudessa vaivannut ihan hirveä ruuanhimo. Ei edes makeanhimo tai sokerihiireys, vaan mieli tekee ihan perusruokaa - mieluiten valtavia määriä ja koko ajan. Lasken minuutteja siihen, kun saan syödä seuraavaksi ja hekumoin ajatuksella tulevien aterioiden sisällöstä. Hieman hirvittää, minkä kokoiseksi kroppa tämän raskauden aikana kasvaa. Viimeksi kiloja tuli 20, vaikka joka ikinen ja vähän lisääkin lähti imetyksen ansioista. Olin tämän raskauden alussa saman painoinen kuin esikoisen raskauden alkaessa, mutta tällä kertaa pyhänä vakaumuksena oli välttää ylimääräisiä kiloja ja syödä terveellisesti ja kohtuudella. Mutta tämä ruuanhimo - auta armias!

Olen mielestäni suhtautunut aina melko järkevästi ja armeliaasti omaan kroppaani. Se on ihan normaalipainoinen, kokoa 38 oleva naisvartalo. Pehmeää on siellä sun täällä sillä tavalla sopivasti. Nyt jostain syystä ajatus raskauskiloista hirvittää. Olen seuraillut tietyistä blogeista kateellisena hoikkia äitejä, joilla ei kasva kuin pelkkä maha ja kiloja tulee maksimissaan se kahdeksan. En tiedä, miten voisin saavuttaa saman, jos nälkä on tätä luokkaa raskauden aikana. Toivon, että nyt on kyseessä vain alkuraskauden pahoinvointiin liittyvä syöminen, kolmen tunnin välein ateriointi kun pitää pahoinvoinnin aisoissa. Annokset tuntuvat vain tällä hetkellä olevan rekkamiesluokkaa, mutta täytyy toivoa, että ruokailutahti tasaantuu alkuraskauden jälkeen, ja pääsen taas väsymyksenkin väistyessä liikkumaan.

Otin huvikseni kuvan vatsasta nyt rv 6+4. Pömppö näyttää kuvien perusteella suurin piirtein samalta, kuin 4 vuotta sitten rv 15... Kyse on luonnollisesti todennäköisesti vain turvotuksesta, josta toivon kuitenkin pääseväni mahdollisimman pian eroon. Voi kun sitä voisi vain olla tyylikäs ja hehkuva raskaana oleva äiti, enemmän kuin muumimammaa muistuttava hahmo... Se siitä armeliaisuudesta itseään ja kroppaansa kohtaan näemmä :)

Ravintoa ruumiille ja sielulle

Taitaa olla taas se aika vuodesta, kun hankkiudutaan eroon joulupöhöstä, jätetään hiilarit pois ja suunnataan lenkkipolkua tallaamaan. Ruokavalio ja treeni ovat normaaliakin enemmän esillä, ja suoraan sanoen minulla alkavat pursuta laihdutusvinkit ja hyvän olon hehkuttaminen jo korvista. Kaikki ruoka-aineet tuntuvat olevan pahasta ja kenelläkään ei voi mitenkään olla hyvä olo, jollei syö puhtaasti (ei viljaa sokeria tai maitotuotteita) ja treenaa vähintään kolme kertaa viikossa.

Tuntuu, että ruokavalioissa on usein kyse kontrollista ja toisaalta myös identiteetin rakentamisesta ja itsensä korostamisesta. Syömällä tietyllä tavalla on mahdollista osoittaa, että tämä elämänalue minulla on hallinnassa, olen hyvä ihminen ja teen oikeita valintoja. Oman sosiaalisen statuksen voi osoittaa elämäntavoilla: minulla on aikaa, tahtoa, tietotaitoa ja resursseja panostaa ruokavaliooni ja hyvinvointiini, tehdä oikein ja erottua muista. En väitä, etteikö jollekin oikeasti voisi tulla hyvä oli tietynlaisesta ravitsemuksesta, mutta kyse on mielestäni usein myös oman itsen "brändäämisestä" ja identiteetin muodostamisesta tiettyjen kulutus- ja elämäntapavalintojen kautta.

Haluan ainakin ajatella, että itselläni on melko maanläheinen suhtautuminen ruokaan. Kunnon kotiruokaa, taitaa olla mottoni. Pidän ravitsevasta, maistuvasta ja suht terveellisestä ruuasta. Meillä ei noudateta mitään erityistä ruokavaliota, vaan tehdään itse suurin piirtein alusta alkaen tavallista kotiruokaa. Kinkkupastaa, chili con carnea, hernekeittoa, lihapullia, uunikanaa, kalakeittoa, jauhelihakastiketta ja niin edelleen. Eineksiä kyllä vältämme, mutta niitäkin lähinnä siksi, että itse tehty on niin paljon paremman makuista. Itse herkuttelen viikonloppuisin karkkipussilla (ja joskus viikollakin, mitä yritän välttää) ja välillä leivotaan pannaria tai mokkapaloja. Mielestäni ruoka on sekä polttoainetta, että nautinto. Kohtuudella voi syödä kaikkea. Painokin pysyy kurissa, kun arkena syö perusterveellisesti ja viikonloppuna voi sitten herkutella. Mahdun kokoon 38 ja olen siinä varsin tyytyväinen. All the right junk in all the right places ;) En juurikaan stressaa ruuasta, vaan syön sitä, mistä pidän ja mikä on suurin piirtein ravitsemussuositusten mukaista. Vaikka on kai tällainenkin suhtautuminen ruokaan eräänlainen tapa luoda identiteettiä. Olet sitä mitä syöt.

Kuusi kuvaa joulusta

Meidän joulumme oli kotoinen, lämpöinen ja leppoisa. Mahat on ahdettu joka päivä täyteen konvehteja ja juustoja, ja kaapit alkavatkin sopivasti tyhjentyä siihen malliin, että voimme suunnata auton nokan kohti mummolaa uudenvuoden viettoon. Olen nauttinut kiireettömyydestä ja myöhään nukkumisesta. Ulos en ole ikävä kyllä päässyt, sillä sitkeä flunssa on vaivannut jo yli viikon ja pahenee aina rasituksessa. En ole kuitenkaan stressannut, vaan käännellyt tuhatsivuisen joulukirjani sivuja samaan tahtiin konvehtirasian kannen kanssa. Tämän joulun ehdoton herkku löytyi kuitenkin juustolautaselta: Manchego-juusto itsetehdyn luomu-mustaherukka-vadelmahillon kanssa. Ikävä kyllä päässyt jo loppumaan.

Pukki kuuli toiveeni ja toi minulle Body Shopista Glazed Apple -tuotteita ja suklaata. 3-vuotiaan paketista löytyi jäätelö-Duploja, Choco-peli, Soiva laulukirja ja keppihevonen, kaikki oikein tykättyjä. Mummolan paketista paljastui ihka oikeat lasten kottikärryt, joiden avulla pääsee mummun kanssa luomaan lantaa tallille. Mahtavaa!

Jouluruokaa tarjoo kunnon väki

Itse en ole mikään perinteisen jouluruuan ystävä. Laatikot eivät uppoa, puhumattamaan rosollista tai sienisalaateista. Kinkku maistuu, kunhan se on tarpeeksi mureaksi ja ylikypsäksi paistettu. Keskiaikaisia jouluruokaperinteitä voisi mielestäni jo uudistaa ja tuoda joulupöytään hieman modernimpia jouluherkkuja. Syön mielelläni jouluna vaikkapa paistettua lohta jonkun hyvän vihersalaatin kanssa. Itsetehtyä italiansalaattia olen myös välillä tehnyt. Aattona voi leipaista jotain hyvää joululeipää ja juustolautanenkin meiltä usein löytyy. Miehelleni maistuvat kuitenkin ne perinteisestkin jouluherkut, joita mummoloissa on aina tarjolla. Ihan omaa joulua emme ole halunneet vielä keskenämme viettää, vaan on ollut mukava viettää joulua jomman kumman vanhempien kotona isomman suvun kesken juhlien.

Tällä hetkellä minulla on hakusessa herkkureseptejä jouluksi. Rocky roadia tehdään varmasti, pipareita täytyy vielä leipoa ja muutama torttukin pyöräyttää. Jotain fudgeagin tekisi mieleni tehdä, ja jossain näin itsetehdyn hopeatoffeen reseptin. Tänään käväisin kirjastossa hakemassa muutaman historiallisen romaanin joululomalukemiseksi, ja huomenna vietetään viimeistä työpäivää. Sitten ei muuta, kun joululoman viettoon ja jouluherkkujen valmisteluun! Onko kenelläkään vinkata jotain tämän joulun must-herkkua?

11.12.

Huhhuh. Masu on täynnä tapaksia ja pari lasia sangriaakin tuli kumottua. Puhumattakaan niistä churroista suklaakastikkeen kera... Vietimme siis tyttöjen iltaa ihanan äitiporukan kera. On se vaan äideille luksusta ruokailla rauhassa ilman, että kukaan sanoo että yäk en tykkää, kaataa lasinsa tai vetää herneen nenään väärin paloitellusta omenasta. Itse pääsen nauttimaan tästä töistä päivittäin, mutta voin kuvitella, että kotiäidille tekee hyvää! Olen porukasta ainut, jolla ei ole vielä toista lasta, mutta en onneksi ainut keskenmenon kokenut, joten yhdessä voidaan jakaa ilot ja surut.

Nyt kirjoittelen vielä viimeiset osoitteet joulukortteihin ja painun sitten pehkuihin keräämään voimia viikonloppuun. Minulla on välillä maailman ihanin mies, joka tänäkin viikonloppuna ottaa lapsen mukaansa ja lähtee pariksi yöksi mummolaan, että saan itse keskittyä tutkimussuunnitelman työstämiseen. Ihan mahtavaa!

Päivän joululaulu (aivan ihana):

Voikriisi

Espoossa kohistaan voista. Hesarin artikkelin mukaan joukko espoolaisia vanhempia on noussut barrikadeille taistelemaan lastensa oikeudesta saada margariinin sijaan päiväkodissa voita leivän päälle (mieluiten luomua). Vanhemmat toivovat myös rasvaisempaa maitoa, enemmän kasviksia sekä sokerin ja vaalean leivän vähentämistä. Hienoja tavoitteita minustakin! Toisaalta tekee mieli kysyä, onko jokin pielessä, jos vanhemmat suhtautuvat niin neuroottisesti lastensa ruokailuun, että päiväkotiin pitäisi saada tuoda omat eväät?

Nykyään tiedostavia ruokailijoita löytyy todella paljon. Ravinnosta hankitaan itsenäisesti tietoa eri lähteistä ja asetutaan helposti vastustamaan suomalaisia asiantuntijoitakin ravintosuositusten suhteen. Paniikki ruokailun suhteen tuntuu kiihtyvän, ja keskenään ristiriitaista tietoa on saatavilla eri lähteistä. Jokaisesta on tullut asiantuntija, joka osaa itse määritellä sen oikean ruokavalion.

Itse suhtaudun ruokailuun melko rennosti. Tykkään, että ruuan täytyy olla hyvän makuista, nälän poissa pitävää ja monipuolista. Käytän huoletta kermaa ja voita, syön viikonloppuisin sokeria leivonnaisissa ja karkeissa mutta pyrin myös pitämään arkiruokailun suhteellisen terveellisenä ja syömään lautasmallin mukaisesti. Aina ei onnistu, mutta 80% ruokailustani on varmasti ihan terveellistä perusruokaa. Milloin ruokaan oikein alettiin suhtautua niin neuroottisesti? Tarvitseeko ihminen itselleen väkisin jotain kontrolloitavaa? Minä tykkään hyvästä ruuasta, ja mielestäni ruoka on yksi elämän suurimpia nautintoja. Nautin siitä siis hyvillä mielin, kohtuudella.

Tässä päivän joululaulu: