Pelko

Meikäläisen raskausoireet vaihtuivat eilen flunssaoireiksi. Kuume nousi ja kurkkua kivisti. Pienenä vinkkinä voin sanoa, että ei kannata lähteä googlettelemaan "alkuraskaus+korkea kuume" tai "alkuraskaus+influenssa". Pieni paniikki iski taas eilen, ja mielenrauha raskauden onnistumisen suhteen oli aika nollissa. Kuume on seilaillut tässä 38 asteen molemmin puolin, mutta onneksi Panadol vie mennessään sekä kuumeen että kurkkukivun. Ehkäpä kyseessä on vain ihan tavallinen nielutulehdus, jollaisia minulla aina tietyn väliajoin tuppaa olemaan. Aina mennään samalla kaavalla: toispuoleinen kurkkukipu + kuumeen nousu. Räkäisenä ei sentään tarvitse olla.

Soittelin jo paniikissa aamulla neuvolaankin, mutta vastaus ei kovin vakuuttanut. Nuori nainen totesi, että "eeeei siitä kuumeesta mitään haittaa pitäisi olla". Lupasin ottaa rennosti ja lepäillä. Eipä tässä kai muukaan auta. Nukuin aamupäivällä vielä kolmen tunnin extraunet koirakaksikko kainalossa, ja olo alkaa olla ihan inhimillinen. Ehkäpä tämä menee tästä ohi parin päivän lepäilyllä.

Muistelen, että esikoisen raskaudessa pelkäsin kovasti keskenmenoa. Pelko oli jotenkin epämääräinen taustalla leijuva tumma pilvi, mutta viime syksyn keskenmenon jälkeen se muutui kovin konkreettiseksi. Olo on jollain tapaa luovuttaneen alistunut. En voi tehdä lapsen hyvinvoinnin eteen tässä vaiheessa konkreettisesti mitään (suonensisäisiä huumeita voi nyt tietysti olla piikittämättä jne.). Alkuraskauden keskenmeno tulee, jos on tullakseen. Ei auta kuin mennä päivä kerrallaan ja yrittää pitää mieli positiivisena. Tai ainakin stoalaisen tyynenä.

Yllätys

Aamutoimet paljastivat tänään varsinaisen jymy-yllätyksen. Näin yöllä unta, että tein negatiivisen raskaustestin. Masentuneena vaapuin sitten aamulla vessan, ja olin pudota pytyltä huomatessani testiin piirtyvän haalean toisen viivan. Uskomatonta, mutta totta! 

Nyt ei oikein voi sanoa muuta, kuin että pelottaa. En osaa uskoa plussaa todeksi, vaan pelkään, että kysessää on vain kemiallinen raskaus tai keskenmeno tulee myöhemmässä vaiheessa. Aamulla kiikutin testin mieheni nähtäväksi ja aloin itkeä. Vielä en osaa tästä riemuita, vaan mennään päivä kerrallaan. Vatsalla tuntuu kuukautiskipumaista juilintaa ja on ihan sellainen olo, että ne alkavat hetkenä minä hyvänsä. Plussakin oli todella haalea, mutta kuukautistenkin pitäisi alkaa vasta sunnuntaina. Testi tehty siis kaksi päivää ennen suositeltua testausajankohtaa.

No, plussa ainakin selittää viime päivien tuntemukset. Olen palellut ihan horkassa ja väsyttänytkin on jonkin verran tavallista enemmän. Suussa on myös tuntunut todella outo maku. Jotkuthan tuntevat alkuraskaudessa metallin makua suussaan, mutta minulla on tuntunut ihmeellinen, kuin kärtsähtäneen sähkölaitteen tuoksun tapainen muovinen maku suussa.

Nyt en tiedä oikein, mitä muuta sanoa, kuin että odotellaan, mitä tulevaisuus tuo ja lähteekö plussa testissä vahvistumaan. No, ehkä minä pikkuisen onnellinenkin uskallan kuitenkin olla :)

Kuudes kerta toden sanoo?

Vauvantekoyritystä on nyt takana puolisen vuotta. Yrityskierrot menivät suurin piirtein näin:

Yk1: 

Elokuussa 2014 jätettiin ehkäisy pois. Aluksi olin vähän pihalla oman kropan toiminnasta ja ovulaation ajankohdasta, joten kovin hyvin ei tätä kiertoa osattu hyödyntää.

Kierron pituus 30 pvää

Yk2:

Tässä kierrossa tärppäsikin, positiivisen raskaustestin tein kp 28. Olo oli mielettömän onnellinen, mutta jostain syystä mielessä oli kuitenkin epäilys. Entäpä, jos kaikki ei olekaan kunnossa? Kovinkaan kauan riemu ei sitten kestänytkään, vaan spontaani keskenmeno alkoi vajaan parin viikon päästä rv 5+3.

Yk3:

Päätettiin aloittaa yritys uudestaan heti keskenmenon jälkeen, sillä kroppa tuntui palautuvat nopeasti. Tästä kierrosta testasin hyvin hailakan haamun muistaakseni kp 27, mutta ilmeisesti kyse oli jostain epäonnistuneesta kiinnittymisyrityksestä, sillä kuukautiset alkoivat ajallaan. Positiivista oli kuitenkin, että kierto palautui keskenmenon jälkeen nopeasti ennalleen.

Kierron pituus 28 pvää

Yk4:

Tästä kierrosta olin ihan varma, että tärppää. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kuukautiset alkoivat peräti vähän etuajassa. Stressi oli kova, sillä vuoden vaihteen jälkeen työsuhteesta ei ollut mitään tietoa.

Kierron pituus 26 päivää

Yk5:

Tässä kierrossa olivat toiveet jälleen korkealla. Ajattelin, että joululomalla olisin sen verran rentoutunut ja hyvällä mielellä, että vauvantekoyritykset tuottaisivat tulosta. Eikä mitään, jälleen pettymys menkkojen alettua uuden vuoden puolella.

Kierron pituus 28 päivää

Yk6:

Nyt on siis meneillään siis kuudes yrityskierros. Omaa kroppaani olen oppinut tuntemaan melko hyvin, ja arvelisin tuntemusten perusteella, että ovulaation aika on käsillä.  Olen ottanut rennosti, enkä ruvennut mihinkään pakkojyystämiseen vauvankiilto silmissä. Sanotaanko nyt vaikka niin, että ovulaatio on hyödynnetty ja uskon, ettei siihen tarvita kuin yksi onnistunut kerta, että raskaus saa alkunsa. Näin kävi aikanaan esikoisenkin kanssa.

Odotan kovasti, että jotain alkaisi omassa kropassa tapahtumaan. Olen ollut jotenkin todella hämmentynyt siitä, että raskautuminen ei olekaan ollut yhtä helppoa kuin esikoisesta. Kuvittelin kai olevani superhedelmällinen mahtinainen, ja nyt on joutunut laskemaan jalat takaisin maan päälle ja toteamaan, että nämä asiat eivät ole omissa käsissä eivätkä omasta yrityksestä tai erinomaisuudesta riippuvaisia. Eipä tässä kai auta kun taas odotella pari viikkoa tietääkseen, onko tulossa onnen vai pettymyksen kyyneleitä.

Ps. Sain muuten ensi viikolle kutsun työhaastatteluun, pitäkäähän peukkuja!

Ajatuksia vauvakuumeilusta

Toisen lapsen yrittämistä on pian puoli vuotta takana. Yritys alkoi elokussa ja keskenmenon sain varhaisilla viikoilla lokakuussa. Kun annoimme lapsi nro kakkoselle luvan tulla, en arvannutkaan, miten mielen täyttäväksi ja usein stressaavaksi tämä projekti muodostuisikaan. Jatkuvaa itsensä tarkkailua, kiertopäivien laskeskelua, vipinää ja välillä väkisin jyystämistä makuuhuoneen puolella, epäonnistumisen tunteita ja kutkuttavaa jännitystä.

Nyt on taas jännät päivät käsillä, ja tunteet ovat tavanomaisen ristiriitaiset. Välillä tulee todella varma tunne siitä, että nyt ollaan kyllä raskaana, välillä taas uin epätoivon syvissä vesissä, että ei tästä taaskaan tule yhtään mitään. No, ovulaatio ainakin on hyödynnetty ja joitain oiretakin olen taas itselleni keksinyt. Rinnat ovat olleet jo viikon verran kipeät ja ne tuntuvat turvonneilta ja pinkeiltä (samanlainen turpoaminen tapahtui kyllä viime kierrossakin juuri ennen kuin menkat alkoivat). Alavatsalla on jotain tuntemuksia ollut ja olen ollut aavistelevinani samanlaisia repäiseviä kipuja yskiessäni kuin esikoisesta raskautuessani. Nyt muuten tuli mieleeni, että minullahan oli silloinkin tällainen samanlainen kuumeeton flunssa päällä. Närästänytkin on, mitä minulle ei koskaan käy, mutta sen voi ehkä kyllä laittaa Manchegon ahmimisen piikkiin...

Yritän olla realisti ja muistuttelen itseäni siitä, että PMS-oireet ovat usein ikävästi samanlaisia kuin ensimmäiset raskausoireet, ja olen joka kierrossa kehitellyt itselleni jos jonkinlaista oiretta. Kummasti se toivo raskaudesta kuitenkin joka kierron lopussa herää, ja parin päivän päästä saa sitten käydä uittelemassa raskaustestitikkuja. Katsotaan, kuinka käy. Olisin jo mielestäni jonkinlaisia säälipisteitä edes ansainnut...

Hyvää uuttavuotta kaikille!

Hietakehto

Jouluaattona veimme kynttilän syntymättömien lasten haudalle.

Tuonen lehto, öinen lehto!

Siell’ on hieno hietakehto,

Sinnepä lapseni saatan.

Siell’ on lapsen lysti olla,

Tuonen herran vainiolla

Kaitsea Tuonelan karjaa.

Siell’ on lapsen lysti olla,

Illan tullen tuuditella

Helmassa Tuonelan immen.

Onpa kullan lysti olla,

Kultakehdoss’ kellahdella,

Kuullella kehräjälintuu.

Tuonen viita, rauhan viita!

Kaukana on vaino, riita,

Kaukana kavala maailma

Aleksis Kivi, Sydämen laulu

Joulu lapselle

3,5-vuotias alkaa olla jo sen ikäinen, että ensimmäisiä myös vanhemmalla iällä tietoisuuteen palautettavia muistoja aletaan luoda. Joulu on erityistä aikaa, ja toivon lapselle jäävän mieleen paljon ihania muistoja. Itse muistan lapsuuden jouluista malttamattoman odotuksen, hautausmaalla käynnit ja punaiset jouluverhot. Äidin kanssa leivottiin piparit ja joulupullat. Meillä oli joulupukin muotoinen kalenteri seinällä, jonne äiti piilotti vuoropäivin meille pikku yllätyksiä. Kuusen koristelin aina sisarusteni kanssa, muistaakseni aattona.  Isä luki aattona jouluevankeliumin Raamatusta.

Omalle lapselle haluaisin, että joulusta jäisi yhtä kutkuttavia ja lämpimiä muistoja. Olemme valmistelleet yhdessä joulua, käyneet adventtikirkossa, sytytelleet kynttilöitä ja leiponeet pipareita. Huomenna teemme oikein kunnon joulusiivot, joihin pienikin saa osallistua oman huoneensa järjestämällä. Aattona laittaudumme yhdessä näteiksi ja käymme ikkunoista kurkkimassa, joko pukkia näkyisi. Käymme päivällä sukulaisissa ja illaksi tulemme omaan kotiin joulun viettoon ja pukkia odottelemaan. Hautasmaalla saatamme vierailla muualle haudattujen muistomerkillä, onhan se tuossa kävelymatkan päässä. Kynttilän haluaisin käydä sytyttämässä syksyllä menettämämme lapsen muistolle. 

Välitilassa

Taas on se aika kuukaudesta käsillä, kun olisi otollinen aika vauvantekopuuhiin. En ole sortunut greippumehuiluun, luontaistuotteisiin tai muihin vippaskonsteihin, vaan puuhailuja on yksinkertaisesti ajoitettu ovulaation ympärille. Ovulaatiotestit otin käyttöön ihan oman mielenrauhan vuoksi. Niillä olen itse ainakin saanut ovulaation tosi kätevästi bongattua ja oppinut myös tuntemaan kehon antamia ovulaatiotuntemuksia paremmin. Nyt ovulaation pitäisi olla ohi, siitä kertoo ainakin hirveä palelu ja lämmönnousu, jota jatkuu itselläni kuukautisten alkamiseen saakka.

Odotan jotenkin kauhunsekaisin tuntein seuraavia viikkoja. Silloin selviää, mihin suuntaan tuleva vuosi  tulee meitä kuljettamaan. Näyttääkö raskaustesti plussaa? Minkälaisen työn parissa tulen jatkamaan? Vai joudunko akateemisten työttömien alati kasvavaan kortistoon? Välitilassa odottelu on ahdistavaa ja stressaavaa. Tuntuu siltä, kuin istuisi pimeässä huoneessa ja vain odottaisi, mikä ovi seuraavaksi aukeaa. Omat vaikuttamismahdollisuudet asioihin tuntuvat minimaalisilta.

Viime aikoina keskenmenoon liittyvät tunteet ovat nostaneet myös taas päätään. Olimme eilen ystäväporukalla kyläilemässä, kun eräs meistä kertoi iloisesti olevansa raskaana. Onnittelin tietysti vilpittömästi, ja jäin kuuntelemaan hänen juttujaan. Jonkin ajan kuluttua kurkkua alkoi kuitenkin kuristaa ja kyyneleet tulivat väkisin silmiin. Jouduin poistumaan toiseen huoneeseen itkemään omaa menetystäni, josta kuvittelin jo päässeeni yli. Jouduin jälkikäteen pahoittelemaan ystävälleni, että olen todella vilpittömästi onnellinen hänen puolestaan, mutta omat menetyksen tunteet vielä nostavat päätään.

Keskenmenon kokenutta on vaikea lohduttaa. Kukaan ei tunnu osaavan oikeita sanoja. Asiasta ei uskalleta puhua tai kysellä, jottei loukata toista tai sanota jotain väärää. Eikä keskenmenon aiheuttamaa tuskaa voi oikein ymmärtää, ennen kun on sen itse kokenut. Itsestäni on tuntunut lohduttavalta, kun joku on ottanut osaa suruuni. Sanonut, että olen pahoillani. Ollut vierellä ja halannut. Sanonut, että otan osaa. Kysynyt, miten voin. Pysähtynyt hetkeksi kanssani suremaan. Asioita ei tarvitse mielestäni selitellä ja etsiä syitä tapahtuneelle. Riittää, kun on ihmisenä lähellä.

Vähän ollaan nyt siis menty sellaisilla fiiliksillä, että milloin se taivas tippuu niskaan, mutta välillä pilkahtaa myös toivonripe pilvien takaa. Mielenkiintoinen työpaikka tuli auki nykyisen organisaationi sisäiseen hakuun, ja laitoin hakemuksen menemään heti samana päivänä. Joulukin on ovella, ja sunnuntaina päästään jo adventtikirkkoon. Ensi viikolla on ne isommat vuosijuhlatkin tulossa, joihin olin metsästämässä mekkoa. Mekko löytyi, mutta siitä ehkä lisää tuonnempana!

Aina ei mene kuin....

Nyt on ollut harvinaisen epäonninen viikko. Tai lähinnä tuntuu siltä, että mikään ei onnistu. Raskausrintamalla näkyy vain tummia pilviä. Testasin todella haalean plussan isänpäivänä, mutta seuraavina päivinä jo negatiiviisen, ja tänään alkoivatkin kuukautiset. Ilmeisesti jotain kiinnittymisyritystä saattoi keskenmenon jälkeen olla, mutta kroppa ei ollut vielä valmis uuteen raskauteen. Pari itkuista päivää ehdin jo viettää, mutta nyt on jo vähän seesteisempi olo. Ainakin seuraava kierto vielä yritetään, ja katsotaan sitten, miten käy ja miltä tuntuu. Kovasti stressiä tämä yrittäminen tuntuu saavan aikaan, enkä tiedä, jaksanko enää tätä jatkuvaa oman kropan kyttäämistä ja pelkoa uudesta keskenmenosta. Onhan maailmassa niin paljon apua tarvitsevia lapsia muutenkin. Sijaisvanhemmuus (tai ehkä ensin tukiperhetoiminta) on pyörinyt välillä mielessä, sillä saralla kun apuja tarvittaisiin runsain määrin!

Täytyy myöntää, että kyllä välillä tuntuvat todella epäreiluilta nämä raskautumiseen liittyvät asiat. Parissa blogissa on pohdittu sitä, saako olla onnellinen ja ääneen puhua siitä, miten helppoa oli raskautua. Sanon suoraan, että kyllähän se menetyksen kokenutta ihmistä satuttaa, mutta riippuu ehkä paljon siitä, miten asia tuodaan esille. Jos asia todetaan kovin ylimalkaisesti ja yleistäen, että kylläpä se raskaaksi tuleminen on helppoa, on helppo satuttaa toisenlaisessa tilanteessa olevia. Asia ei nimittäin kaikkien kohdalla todellakaan näin ole. Omasta onnestaan saa tietysti iloita, mutta etenkin kun nykyisin lapsettomuus- ja raskautumisongelmista kärsiviä on paljon, kannattaa todella miettiä, miten asian ilmaisee. Ei minua haittaa, jos joku kertoo raskautuneensa nopeasti, kunhan myös muistetaan huomioida se, että näin ei aina käy kaikilla.

Ja kyllähän se itseäkin v*tuttaa. Tuntuu epäreilulta, että toiset raskautuvat lähes pelkästä toiveesta, ja toisilta otetaan pois se, mikä on jo kertaalleen annettu. On vaikea löytää merkityksiä kärsimykselle ja vastoinkäymisille, vaikka tahtoisinkin ajatella, että kaikella on tarkoituksensa. En tiedä, onko minut nyt laitettu jonkinlaiseen kasvuprosessiin ymmärtämään oma pienuuteni ja se, että kaikkea ei voi hallita. Vai onko kaikki vaan sattuman kauppaa... Mielessä pyöri eilen iltalenkillä koiran kanssa vanha virsi:

Kuka lie kodin, kaupungin löytänytkään,
mikä säilyä voisi maan päällä!
Ilo hetkessä häipyvi maailman tään,
kuni kuihtuvi kukkanen täällä.
Elo täällä kuin unta ja varjoa on,
kuni kuohuva koski se on levoton,
veden lailla se hiekkahan haihtuu.

Jotenkin sopivan synkkiä ajatuksia marraskuuhun. Nyt ei tosiaankaan ole mennyt kuin Strömsössä. Kotona koira ripuloi matolle, toinen oksenteli toiselle matolle, lapsi kasteli sänkynsä yöllä, lompakko unohtui eilen kotiin, kalenteri unohtui tänään, työttömyys uhkaa joulun jälkeen.

Mutta täytyyhän jotain hyvää olla vielä nurkan takana.

Pyhäinpäivän ajatuksia

En oikein välitää Halloween-juhlista. Suomalaisetkin kaupat ovat alkaneet pursuilla lepakoita, kurpitsoja ja tekoverta. Lapset pukeutuneina eläviksi kuolleiksi, muumioiksi ja noita-akoiksi eivät oikein sytytä. Juhla koko kaupallisessa karmeudessaan on mielestäni puhdasta rahastamista enkä suoraan sanoen ymmärrä, miten me järkevät suomalaiset olemme halloween-meininkejä onnistuneet tuomaan tänne pohjoiseenkin. 

Sensijaan pyhäinpäivän ajatus on läheinen tällä hetkellä. Pyhäinpäivänä muistellaan pois nukkuneita. Lainaan ev.lut. kirkon sivuilta löytämääni ajatusta:

Pyhäinpäivä. Jälleen sytytän neljä kynttilää.

Yhden heille, jotka otettiin pois liian varhain.

Toisen heille, jotka pääsivät pois vanhoina ja väsyneinä.

Kolmannen meille, jotka jäimme tänne kaipaamaan.

Neljännen toivolle: Taivaassa tavataan.

Pyhäinpäivän aattona muistelen lasta, jota sain kantaa sydämeni alla niin pienen hetken. Joka kuitenkin niin elävällä tavalla oli kanssamme läsnä ja elää edelleen muistoissamme. Olen miettinyt, mistä elämä alkaa. Luulen, että jokainen lapsen varhaisessakin vaiheessa menettänyt äiti tietää, että se pienikin alku oli tärkeä. Hän oli - ja nyt häntä ei enää ole. Ehkä hän on jossain kaukana kasvamassa ja vahvistumassa. Niin haluan ajatella, vaikka en voi sanoa muuta, kuin että en tiedä. En tiedä mitä tapahtuu niille pienille, jotka viipyvät luonamme vain hetken. Ehkä kaikki joskus selviää.

"Uutta yritystä vaan"...

...näin tokaisi lääkäri minulle todettuaan keskenmenon. Silloin se sattui, nyt se kuulostaa ainoalta vaihtoehdolta. Ei tässä oikein muutakaan voi. Todennäköisyys kahdelle peräkkäiselle keskenmenolle on kai melko pieni, ja jos kolmaskin vielä tulisi, olisi jotain todennäköisesti pielessä. En oikein lääkärin muminasta ottanut selvää, pitäisikö tässä nyt odotella yhdet kuukautiset ja pitäisikö käydä jälkitarkastuksessa, mutta jos nyt kyyneliltäni oikein ymmärsin, hän taisi sanoa, että sinähän saatat olla jälkitarkastuksessa jo uudestaan raskaana. Eli uudestaan saisi heti yrittää, etenkin kun keskenmeno oli niin varhaisilla viikoilla.

Nyt olen nuollut haavani, ja sisu alkaa nostaa päätään. Äkkiä uudestaan raskaaksi! Ilmeiseti keskenmenot ovat kuitenkin melko yleisiä, ja niitä sattuu n. joka viidennelle naiselle. Olen kuullut myös sanottavan, että keho ei raskaudu uudestaan, mikäli ei ole siihen valmis, joten miksi emme yrittäisi uudestaan heti, kun on mahdollista. Toiset kai raskautuvat nopeastikin keskenmenon jälkeen. Toki pelkokin kalvaa mieltä: mitä jos toinenkin menee kesken? Miten sitten jaksan? Nyt en kuitenkaan ajattele sinne saakka. Raskaus- ja ovulaatiotestit odottelevat kaapissa. En ole helposti periksi antavaa tyyppiä, joten pakkohan sitä on uudestaan yrittää. Toivon sydämestäni, että esikoisen toive täyttyisi, ja hän saisi pian oman pikkusisaruksen.

Ensilumi - tyhjä syli

Tänään satoi ensilunta

sinä nukuit enkelin unta

Hento hiutale poskelle suli

äidin syli tyhjäksi tuli

Avaa silmät uuteen maailmaan

vielä sinut nähdä saan

Tämä blogi sai alkaa surullisissa merkeissä. Tarkoituksenani oli aloittaa kirjoittaminen jo silloin, kun päätimme alkaa yrittää toista lasta. Kirjoittaminen kuitenkin jäi kiireisen syksyn jalkoihin. Tein positiivisen raskaustestin 2.10. kahden kuukauden yrittämisen jälkeen. Nopeasti tärppäsi taas, kuten esikoisestakin. Olimme riemuissamme, suunnittelimme vauvakesää 2015 ja minä katselin jo raskausvaatteita sillä silmällä. Kuitenkin mielessä oli koko ajan pieni epäilys siitä, että kaikki ei ole tällä kertaa hyvin.

Sunnuntai-iltana rv 5+2 alkoi pieni vuoto. Seuraavana päivänä se yltyi kovemmaksi ja tunsin kuukautiskipujen tapaista jomutusta alavatsalla ja selässä. Tänään lääkäri vahvisti epäilykset. Spontaani alkuraskauden keskenmeno. Tätä on nyt sitten itketty kaksi päivää, eivätkä kyyneleet ole vielä loppuneet. Kivut ovat väistyneet ja taisin päästä vähällä, runsaita kuukautisia muistuttavilla oireilla. Ajatus menetetystä lapsesta on silti voimakas. Uskon, että hän olisi ollut tyttö, kaunis ja reipas kuin sisarensa. Jouluna olisin jo tuntenut hänen liikkeensä ja isosisko olisi voinut kuiskutella vatsalle, mitä toivoo joulupukilta. 

En ikinä kuvitellut, että keskenmeno voisi koskettaa meitä. Esikoinen sai alkunsa helposti ja raskausaika oli vaivatonta. Tänään lääkärin kylmän asialliset sanat "keskenmenolta vaikuttaa" ja liukuhihnakohtelu romahduttivat haaveet pienestä juhannusvauvasta ensi kesälle. Unelma pikkusisaruksesta elää kuitenkin, ja aiomme yrittää uudestaan heti, kun on mahdollista. Onhan minulle tulossa se äitiystoppatakkikin postissa...