Rv 31+

Tällä viikolla olo oli alkuviikosta todella väsynyt. Nukutti koko ajan, ja veto oli täysin poissa pari päivää. Itselläni on ollut muutenkin huimausta ja voimattomuutta erityisesti aamuisin, ilmeisesti liittyen mataliin verenpaineisiin. Kokeilin myös syödä hieman enemmän aamulla, mutta sekään ei auttanut asiaa. Ilmeisesti täytyy nyt vaan ottaa rauhallisesti ja toivoa vahvempia oloja sitten raskauden jälkeiselle ajalle.

Käväisin tällä viikolla pitkästä aikaa neuvolassa. Väliä taisi tulla peräti 9 viikkoa ylimääräisen ultran takia. Kaikki oli oikein mallikelpoisesti ainakin käyrillä mitaten. Painonnousu oli n. 300g viikossa, hemoglobiini 120, verenpaineet 110/60 luokkaa ja kohdun kasvu edelleen hieman keskikäyrän alapuolella. Ilmeisesti, vaikka maha näyttää isolta, ei vauva ehkä kuitenkaan ole jättiläisluokkaa, jos sf-mittaan on luottaminen. Ensi viikolla käyn ultrassa kokoarvioissa, joten siellähän se sitten selviää. Toivottavasti näyttäisi sopusuhtaiselta tyypiltä...

Vauva on harjoitellut uusia taitoja tällä viikolla ja alkanut hikkailla kohdussa. Hikka tuntuu melko ärsyttävänäkin tasaisena naputuksena kyljessä. Itse olen saanut taas loppuraskauden vuotavat rinnat riesakseni. Oranssia kolostrumia on bongailtu aamuisin heräämisen jälkeen, ja kerran onnistuin saamaan jo paidanrintamuksenkin märäksi päiväunilta herätessäni. Toivottavasti tämä enteilee samalla tavalla hyvää maidontuloa, kuin viimeksi.

Lauantaina itselleni tulikin mittariin pyöreitä vuosia. Yhtään ei kriisiä ole ilmassa, vaan uusi ikälukema tuntuu erittäin sopivalta omiin fiiliksiin. Ajattelin nuorempana, että lapset olisi hyvä tehdä alle kolmekymppisenä, ja niinhän ne nyt onkin "tehtynä"; toisen ulkoistumista vielä odotellessa. Juhlapäivän kunniaksi julkaisimme myös tiedon uuden perheenjäsenen saapumisesta Facebookissa. Muuten juhlittiin rauhallisesti, ja unohdin pariksi päiväksi terveelliset dieettini herkutellen pizzalla ja suklaalla. Tämä kyllä kostautui vatsakivuilla, mutta ehkä se oli sen arvoista. Nyt jaksaa taas syödä terveellisesti vielä pari kuukautta. Kyllä terveellisestä ruuasta vaan tulee hyvä olo!

Mamma-ahdistus

Eräänä päivänä täpötäydellä hiekkalaatikolla heräsi ahdistus. Pitäisikö sitä kohta jaksaa istuu tässä leikkipuiston reunalla joka päivä, kaksi kertaa päivässä, kuunnella juttuja kävelemään lähdöistä ja nykyisestä vaipan koosta ja olla kovin kiinnostunut kaikesta lapsiin liittyvästä? Tokihan sitä mieli ehtii muuttua tässä vauvan syntymän jälkeen, mutta tällä hetkellä tietty mammautuminen ja elämän pyöriminen pelkästään perheasioissa hieman ahdistaa. Tykkään ihan älyttömästi työstäni, minusta on mahtavaa käyttää aivojani ja ratkoa päättelykykä vaativia tehtäviä ihan itsekseni tekstiä kirjoittaessani. Äitiyslomalla ongelmat vaihtuvat toisenlaisiin. Täytyy osata multitaskata, jaksaa päivittäin toistuvia rutiineja, nukuttaa lempeästi vaikka olisi itsekin väsynyt ja ottaa vastaan uhmaryöppyjä. Kaikkea sitä, mitä nytkin teen, mutta käytännössä 24/7. En tiedä, saako tätä ääneen edes sanoa, mutta hieman ahdistaa.

Äitiyslomallehan pitäisi olla ihana jäädä. Ei tarvitse hetkeen käydä töissä ja saa keskittyä vain perheeseen ja lastenhoitoon. Kuukauden päässä siintävä vuoden lomapätkä kuitenkin hieman jännittää, enkä tiedä, minkälaisin tuntein sitä tullaan viettelemään. En tiedä, voihan kaikki ollakin erilaista, kuin etukäteen kuvittelin. Kun on kokonaan poissa töistä, on ehkä enemmän voimavaroja keskittyä siihen pikkulapsiarkeen. Toisaalta olen aina kokenut saavani virtaa töistä, joten en ihan täysin usko tähänkään. Elättelen toiveita, että synnytyksen jälkeen hoivahormonit ottavat vallan, ja pystyn vaipumaan ihanaan äitiyskuplaan ja nauttimaan vuodesta kotona. Se on loppujen lopuksi lyhyt aika, jonka jälkeen mieheni ottaa vetovastuun lasten arjen pyörittämisestä.

En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että olisin karrikoidusti näinkin ura- enkä perhekeskeinen. Perheeni on tietysti minulle kaikki kaikessa, uskomattoman rakas, mutta kaipaan siihen rinnalle myös vastapainoksi toisenlaista tekemistä. Työni on kiinnostavaa, älyllisesti haastavaa ja suhtaudun siihen intohimoisesti. Vauvavuotta en todellakaan aio uhrata töiden vuoksi, mutta haluan kuitenkin jollain tapaa pitää kiinni myös tästä puolesta elämääni. Ehkä toisen lapsen kanssa ei ole ihan samanlaista tarvetta uppoutua kokonaisvaltaisesti äitiyteen,vaan osaa nähdä asiat monipuolisemmin. En ole pitkään aikaan ollut joko-tai-ihminen, joten elämässä tulee olla muutakin sisältöä, kuin lapsiperherutiinien pyörittäminen.

Tällä hetkellä on tarkoituksena lievittää mahdollista mamma-ahdistusta käymällä ainakin kerran-pari kuussa tutkijaseminaarissa ja tutkimusryhmän tapaamisissa. Töissä jää väkisinkin kesken pari kirjoittamisprojektia, joissa ajattelin oman jaksamisen mukaan olla mukana myös äitiyslomalla. En kerta kaikkiaan halua päästää näitä "lapsiani" pois käsistäni, kun olen nähnyt vaivaa niiden syntymiseen niin paljon. Ja olisihan se kiva, että äitiysloman jälkeenkin tarjoutuisi työtilaisuuksia nykyisestä työpaikastani.

Tulevaa vuotta vuoroin innolla ja vuoroin kauhulla odotellen....

Raskausviikot 28-30+

Taitaakin olla jo uuden raskausviikkopostauksen aika! Viimeiselle kolmannekselle on nyt siirrytty ja kolmenkymmenen raskausviikon rajapyykki ylitetty. Olo on vielä mainio, vaikka pikku hiljaa maha alkaa haitata kengännauhojen solmimista ja tiettyjä jumppaliikkeitä. Niin no, portaitakaan ei kyllä tee mieli enää huvikseen kiipeillä kahta kerrosta enempää. Viikko sitten kyykin kuitenkin vielä reippaana mustikassa parikin tuntia kerrallaan. Tosin parituntisen jälkeen olo oli kyllä sellainen, että pitääkö täältä tosiaan vielä kävellä kotiinkin... Mutta onhan se mukavaa, että jaksaa vielä mennä porskuttaa! Välillä olen kärsinyt hieman huimauksesta, jonka luulen kyllä johtuvan matalasta verenpaineesta (viimeksi n. 90/60). Pystyasento pitkän aikaa ei tunnu hyvältä, vaan täytyy päästä istumaan. Aamuisin varsinkin on heikohko olo, eikä pystyasento tee pidemmän päälle hyvää. Kävely ei niinkään haittaa, vaan paikallaan seisominen. Kävin työterveydessä mittauttamassa varmuudeksi myös hemoglobiinin, mutta vielä se ei ollut laskenut raskaudessa sallitun rajan alapuolelle. Huomennahan se sitten neuvolassa selviää, onko nyt laskenut.

28+6

Töihin olen palannut "takaisin" heinäkuun etäpäivien jälkeen, ja vielä pitäisi neljä viikkoa jaksaa painaa duunia ennen äitiyslomaa. Hurjan nopeasti tämä aika tuntuu menevän, ja töissäkin alkaa tulla pientä paniikkia, että saan tehdyksi kaikki hommat, mitä ajattelinkin. Projekti, jossa olen töissä, on sen tyyppinen, että ei voi mitään, jos jotain jää kesken, mutta itse haluaisin kuitenkin saada mahdollisimman paljon valmiiksi. Olemme kirjoittamassa kahta tieteellistä artikkelia, joiden kirjoittamisessa aion ehdottomasti olla mukana vielä senkin jälkeen, kun olen äitiyslomalle jäänyt. Tämä ihan omaa uran ja myös mielenkiinnon vuoksi.

Töissä on ollut kiva kuulla ihmisten kommentteja sitten, että näytän freesiltä ja hyvinvoivalta. On toki isoon mahaankin viitaten tullut uteliaita kysymyksiä, enkö vieläkään ole jäämässä äitiyslomalle, mutta pääsääntöisesti kommentointi on ollut positiivista. Omalla kohdalla tiukka ruokavalio jatkuu edelleen, ja se, sekä kesäinen rusketus kasvoilla ovat mielestäni "syypäitä" hyvinvoivaan olemukseen. Turvotusta ei ole ollenkaan, iho voi hyvin ja kasvotkin ovat mielestäni vähän kaventuneet. Painonnoususta en enää stressaa, sillä se on ollut olematonta viimeisen kuukauden aikana. Uskon vauvan kuitenkin kasvavan hyvin, sillä syön säännöllisesti ja terveellisesti ravintorikkaista aineksista. Nyt kesällä on saa helposti ja halvalla ostettuakin kaupasta hyvät ainekset salaattiin. Salaatin ja lihan lisäksi kuluu paljon ruisleipää, marjoja, rahkaa, hedelmiä ja pähkinöitä. Herkutteluun saattaa mennä pala tummaa suklaata päivässä, ja jos oikein makeanhimo iskee, olen sallinut itselleni pienen annoksen jäätelöä tai vaikka pikkupullan. Ensi viikolla vietän synttäreitäni, joten herkuttelupäivä on tiedossa! Toivelistalla on ainakin pizzaa, suklaata ja karkkia, ja kesän uutuusmaku Pätkis-jäätelökin houkuttaisi...

31+0

Tuleva synnytys pyörii yhä enemmän mielessä. Olen harkinnut kysyväni myös paikallisesta doula-piiristä doulaa mukaan synnytykseen, mutta vielä en ole saanut sähköpostia lähetettyä. Katsotaan, mihin päätökseen sen suhteen päädyn. Voi olla, että tsempparista olisi hyötyä, sillä hieman on alkanut taas jännittää tuleva koitos.

Maalaishiiri vai kaupunkilaishiiri?

Maalta kaupunkiin opiskelujen perässä muuttaneena ja nyt reilun kymmenen vuotta kaupunkilaisena eläneenä olen aina kokenut olevani jotenkin kahden maan kansalainen. Maaseutuun ja pienellä paikkakunnalla elämiseen on muodostunut jotenkin romanttinen suhde, jota vaalin aina välillä haaveissani. Olemme nyt olleet maalla mummolassa viikon verran, ja romanttiset kuvitelmat ovat karisseet niin kuin aina, kun tänne palaan. Täällä on todella pienet piirit, kaupassakaan ei voi käydä ilman, että joku tunnistaisi (yeensä tunnistajaa et kuitenkaan itse tunnista, vaan hän tuntee vanhempasi...). Jos joku on nähnyt minut kaupassa vauvavatsan kanssa, voin olla varma, että puoli kylää tietää asiasta ensi viikkoon mennessä.

Toinen itseäni erityisesti viime aikoina askarruttanut asia on arvomaailmojen erilaisuus maaseudun ja kaupungin välillä. Nämä ovat ehkä karkeita yleistyksiä, mutta esimerkiksi viime vaalien aikaan en voinut olla kiinnittämättä huomiota keskustan ja perussuomalaisten vankkaan kannatukseen täällä maaseudulla. Ilmeisesti satun kaupungissa elämään huomaamattani melkoisessa punavihreässä kuplassa, sillä esimerkiksi omasta ystäväpiiristäni ja työpaikaltani tuntuu olevan vaikea löytää muuta kuin vihervasemmistolaista tai kokoomuksen arvomaailmaa. Myös Facebookissa keskustelu on viime aikoina käynyt arvojen tiimoilta kiivaana. Maaseudulle jääneet lapsuudenystävät ovat viime päivinä esittäneet maahanmuuttokriittisiä puheenvuoroja, kun taas kaupunkilaiset ovat osallistuneet Meillä on unelma -mielenosoituksiin ympäri Suomen. Ja edelleen, nämä ovat karkeita yleistyksiä, mutta jotain perää havainnoissani ehkä kuitenkin on. En halua myöskään arvottaa kumpaakaan arvomaailmaa puoleen tai toiseen, mutta todettava on, että erilaisia ovat.

Olen tuntenut aina itseni jotenkin kodittomaksi sekä konservatiivisemmassa maalaisympäristössä että liberaalimassa kaupunkilaisympäristössä. Molemmissa ympäristössä olen kokenut tarpeelliseksi puolustella toisenlaista elämäntapaa ja arvoja. Muistan, kun otin kerran nokkiini oikein kunnolla, kun eräs työkaveri kehtasi todeta, että maalla asuu yksinkertaista porukkaa. Toisaalta itse tulee täällä välillä päiviteltyä tiettyä ajatusmaailman mustavalkoisuutta, konservatiivisuutta ja halua pitää perinteistä kiinni. En voi sietää kommentteja, kuten "kyllähän neekeri-sanaa on ennenkin käytetty" tai "jätetään salaatit ja muut pupun ruuat pupuille", mutta koen silti aina tarvetta puolustella liberaaleissa piireissä myös konservatiivisempaa elämäntapaa. Niin paljon, kuin viihdynkin korkeasti koulutettujen ihmisten seurassa, en aina jaksa kuunnella hienostelevaa keskustelua viime viikonlopun taidenäyttelyistä tai asiantuntevaa ja knoppitietoa heittelevää arviota eilen järjestetystä konsertista.

Olen maalla kasvanut ja kaupunkilaistunut pala palalta. Alkuun oli välillä melko juntti tunne tietyissä piireissä esimerkiksi yliopistolla. En tuntenut oikeita pukeutumissääntöjä, en oikeanlaista small talkia tai osannut tilata trendikästä kahvia kuppilassa. Pikku hiljaa erilaisia asioita ja arvomaailmaa alkoi kuitenkin omaksumaan, enkä oikein enää voisi kuvitella eläväni pienellä paikkakunnalla. Jotenkin kaupungin henkinen ilmapiiri vastaa enemmän omaa arvomaailmaani. On erilaisia ihmisiä, erilaisia näkukulmia ja vapautta tehdä asiat niinkuin itse haluaa. Tykkään käydä sivistynyttä (joku voisi sanoa snobbailevaa) keskustelua lounasravintolassa työkavereiden kanssa ja laittaa etnistä ruokaa kivoista raaka-aineista kotona. Toisaalta nautin myös siitä, että omalta takapihalta pääsee suoraan mustikkametsään, lapset saavat kasvaa rauhallisessa ympäristössä ja kukkakauppiaalta saa alennusta, koska hän sattuu olemaan isäsi sokeriserkku.

En oikein pääse näistä ajatuksista puusta pidemmälle. Ehkä tulen aina kokemaan tietynlaista kahden kulttuurin välissä olemista ja kuulumattomuuden tunnetta. Se johtuu arvojen, elämäntapojen ja yhteiskuntaluokkien eroista. Toisaalta on rikkautta kyetä katsomaan asioita erilaisista perspektiiveistä ja omata kokemusta erilaisista elämänpiireistä. Toisaalta aina saa kokea, ettei koskaan kuulu täysin kumpaankaan ympäristöön. Mutta sen voin kyllä hyväksyä.

Toiveena lääkkeetön synnytys

Esikoisen syntymä oli itselleni vaikea, jopa traumaattinen. Synnytystä lähdettiin käynnistämään raskauden mentyä yliajalle rv 42+0. Kolmantena käynnistyspäivänä alkoi tapahtua: vihreä lapsivesi meni aamulla ja voimakkaat supistukset alkoivat välittömästi. Tätä ennen en ollut tuntenut ainuttakaan kivuliaampaa supistusta. Synnytys oli alusta loppuun saakka lääkkeillä kontrolloitua: supistukset käynnistettiin ja niitä voimistettiin keinotekoisesti lääkityksellä. Sain sekä epiduraalipuudutuksen, että ponnistusvaiheessa spinaalipuudutuksen voimakkaan selässä tuntuneen hermokivun vuoksi. Vauvan sydänäänien laskun vuoksi hänet autettiin lopulta imukupilla maailmaan ja kiidätettiin pian lastenosastolle koholla olleiden tulehdusarvojen vuoksi sekä lisähappea saamaan. Lastenosastolla vierähtivät ensimmäiset päivät, ja minut kärrättiin sängyllä omaan huoneeseeni, sillä en ensimmäisenä vuorokautena pysynyt pystyssä pyörtymättä.

Karut kokemukset ensimmäisestä synnytyksestä ovat jääneet taakse ja ajan kultaamiksi neljän vuoden aikana. Pitkään kuitenkin ajattelin, etten halua enää ikinä synnyttää. Jostain se ajatus kuitenkin vuosi sitten lähti, että toinen raskaus ja synnytys voisivat sittenkin olla mahdollisia. Heti alusta saakka tiesin, että tällä kertaa haluan synnytyksestä toisenlaisen kokemuksen. Uskon, että esikoisen syntymän komplikaatiot johtuivat ensisijaisesti lapsen häätämisestä ulos lääkkeiden voimalla. Hän ei kerta kaikkiaan ollut vielä valmis syntymään. Vihreä lapsivesi viittasi sikiön ahdinkotilaan ja voimakkaat lääkkeet pitkin synnytystä eivät tuoneet sitä parasta lopputulosta. Luin juuri Cytotec-käynnistyksistä, että niihin liittyy usein komplikaationa vihreä lapsivesi, kun voimakkaat supistukset aiheuttavat liikaa painetta vauvalle.

Tällä kertaa olen valmistautunut tulevaan synnytykseen aivan eri tavalla. Olen perehtynyt luonnonmukaisempaan synnytykseen ja olen vakuuttunut, että se on tällä kertaa tapa, johon tähdätään. Missään tapauksessa en toivo synnytystä käynnistettävän lääketieteellisesti tällä kertaa. Mieluummin koetan vaikka akupunktiota tai vyöhyketerapiaa. Kivunlievityksessä pidän optiona edelleen epiduraalia/spinaalipuudutusta tiukassa tilanteessa, jos omat voimat eivät kerta kaikkiaan riitä. Minua kiehtoo kuitenkin ajatus naisen kropan omasta voimasta ja mahdollisuudesta selvitä synnytyksestä lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä käyttäen. Kotiin on hankittu mukavasti arsenaalia lääkkeettömään synnytykseen valmistautumiseen:

Hankkimani Ina May's guide to childbirth -teos on ollut todella silmiä avaava. Kirjoittaja on kätilö, joka on hoitanut synnytyksiä lääkkeettömästi jo vuosikausia. Hänen synnytyskeskuksessaan synnytykset, joihin on jouduttu jotenkin lääketieteellisesti puuttumaan (esim. imukuppi tai keisarinleikkaus), ovat minimissä verrattuna tavallisiin sairaaloihin. Suosittelen ehdottomasti kirjaa kaikille raskaana oleville naisille. Minulle se on ainakin tuonut lisää luottamusta omaan kehoon ja uutta tietämystä siitä, miten synnytykseen voi etukäteen valmistautua. Rentoutuminen, turvallisuuden tunne ja supistuksille antautuminen tuntuvat olevan avainasemassa. Jos nainen on koko synnytyksen ajan kireä, taistelee supistuksia vastaan tai häntä häiritään kovakouraisilla sisätutkimuksilla tai vieraiden ihmisten rynnistämisellä synnytyshuoneeseen, saattaa synnytys hidastua ja kohdunsuu pahimmassa tapauksessa jopa sulkeutua takaisinpäin. Synnytyksessä tärkeää olisi rauhallinen ja rakastava tunnelma sekä se, että naisen omat hormonit saisivat lääkkeiden sijaan toimia. Liika adrenaliini pelon vuoksi ei ole hyvästä. Jokainen meistä on varmaan kuullut tarinoita siitä, kuinka sairaalaan (outoon paikkaan) saapuminen saa supistukset lakkaamaan saman tien. Itselleni lohduttava ajatus on ollut, että supistuskipu ei ole merkki siitä, että olet vahingoittumassa. Se on merkki siitä, että synnytys etenee ja vauva on kohta maailmassa.

Mielenkiintoista oli myös lukemani ajatus kohdunkaulan toiminnasta. Sen toimintaperiaate on samanlainen kuin esimerkiksi virtsarakolla. Monelle tuttu tilanne on varmaan se, että ei kerta kaikkiaan pysty pissaamaan toisen henkilön ollessa läsnä, vaan virtsarakko kieltäytyy avautumasta. Myös kohdunkaula toimii samalla tavalla, sitä ei kerta kaikkiaan voi pakottaa aukeamaan, vaan tarvitaan rentoutumista. Kohdunkaulan toimintaa on aivotutkimuksessa havaittu kontrolloivan aivojen vanhempi alue, joka vastaa primitiivisemmistä toiminnoista, joihin myös esim. virtsaaminen kuuluu. Synnytyksessä olisi tärkeää pystyä rentoutumaan siten, että aivojen tiedollisesta toiminnasta vastaavat alueet eivät olisi voimakkaasti aktivoituneina, vaan nainen voisi antautua primitiivisempien tunteiden valtaan. Rentoutuminen ja rauhallinen synnytysympäristö ovat tähän ehdottomia edellytyksiä.

Kirjasin tähän hieman synnytystoivelistaani, jota toivon noudatettavan, mikäli synnytys etenee normaalisti:

- Toivoisin voivani olla mahdollisimman pitkään kotona synnytyksen alkaessa
- Haluan voida liikkua, syödä ja juoda vapaasti synnytyksen aikana
- Toivoisin pääseväni avautumisvaiheessa ammeeseen (vesisynnytys ei valitettavasti ole mahdollinen omassa sairaalassani, mikä harmittaa kovasti)
- Toivon, että synnytyshuone olisi rauhallinen paikka, jossa ei ravaa ylimääräistä väkeä (ei lääketieteen kandeja, kiitos). Toivon, että ihmiset koputtaisivat ja odottaisivat lupaa ennen sisään tuloaan.
- Toivon, ettei sikiöpussin kalvoja puhkaistaisi, mikäli se ei ole tarpeen
- Toivon, että vauvan sydänääniä seurattaisiin käyrällä vain tilanteen niin vaatiessa, etten joudu turhaan makaamaan paikoillani sängyssäni. Toivon, mikäli vauvalla ei ole hätää, hänelle ei kiinnitettäisi scalp-anturia (aiheuttaa vauvalle kipua ja vaatii kalvojen puhkaisua. Sydänääniä voi seurata myös dopplerilla).
- Toivon, että sisätutkimuksia tehtäisiin vain tarpeen mukaan (lääkkeettömästä äidistä kyllä yleensä huomaa, missä vaiheessa synnytys on meneillään)
- Toivon, että välilihaa ei rutiininomaisesti leikattaisi, vaan kätilö tukisi sitä lämpimillä pyyhkeillä
- Toivon, että saisin ponnistaa hyvältä tuntuvassa asennossa niin, että voin käyttää maan vetovoimaa hyväksi (ei siis sängyssä puolimakuullaan)
- Toivon, että saisin ponnistaa omassa tahdissani kehoani kuunnellen
- Haluaisin, että napanuora saisi sykkiä loppuun, ennen kuin se leikataan. Toivon, että mieheni saisi leikata napanuoran.
- Toivoisin mahdollisuutta kiireettömään ja rauhalliseen ensi-imetykseen, miten kauan se sitten kestääkään

Hieman jännittää, miten sairaalassa suhtaudutaan lääkkeettömään synnytykseen, mutta aion kyllä pitää pääni ja ohjeistaa miestäkin pitämään puoliani. Toivon, että saan kätilön, jolle lääketieteelliset toimenpiteet eivät ole itsestäänselvyys vaan minua kannustetaan toiveissani lääkkeettömyyteen. Maalaisjärjen pidän kuitenkin mukana ja sallin kaikki toimenpiteet, jos vauvan tai minun henkeni on vaarassa. Tällä hetkellä odotan synnytystä melkein innoissani ja toivon todella, että saan tällä kertaa sen onnistuneemman synnytyskokemuksen!

Rv 27+ ja kroppakriiseilyä

Tällä viikolla olen vuoroin iloinnut ja kriiseillyt muuttuvan kropan kanssa. Kevyt ruokavalio on tepsinyt mukavasti, ja paino on pysytellyt nyt pari viikkoa samoissa lukemissa. Hitaampi painonnousu viimeisen kolmanneksen ajalle ei todellakaan harmittaisi! Oma olotila on tuntunut myös kivalta ja reippaalta, kun syö terveellisesti. Makeanhimostakin on päässyt yllättävän nopeasti eroon, pala tummaa suklaata silloin tällöin riittää.

Kroppa ja mieli tuntuvat valmistautuvan pikku hiljaa jo tulevaan synnytykseen, vaikka sinne vielä kolmisen kuukautta onkin. Ensimmäiset maitobaarin vuodot sain kokea rv 27+6 saunan lauteilla, ja tänään aamullakin toisesta rinnasta nousi hieman oranssia kolostrumia. Vasen rinta oli viimeksikin tuottoisampi, ja nytkin vaikuttaa siltä, että sieltä sitä maitoa irtoaa helpommin. Esikoisen ajalta muistan viimeisiltä raskausviikoilta, että yöpaita oli usein märkänä aamulla ja täynnä outoja oransseja tahroja. Silloin kesti hetken tajuta, mistä on kyse. Nyt tuntuu mukavalta huomata, että kroppa on mukana tässä touhussa jo näinkin varhain!

Olen aiemminkin kirjoitellut, että en oikein sulata kauhean hyvin kommentteja vatsan kokoon liittyen. Tällä viikolla raskaushormonit ottivat ensimmäistä kertaa ylivallan, ja pahoitin mieleni oikein kunnolla vitsiksi tarkoitetusta kommentista. Minulla ja kaverillani on lasketut ajat parin viikon välillä toisistaan, ja eräs mieshenkilö totesi meidän molempien mahoja vertailtuaan, että minulla taitaa olla laskettu aika jo pian käsillä. Kun vastasin, että itse asiassa menemme aika samoilla viikoilla, sain kuulla, että ilmeisesti odotan sitten kaksosia. Kun ystäväni yritti sanoa, että meillähän on aika samankokoiset mahat, henkilö jatkoi vielä vitsailuaan, että niin onkin, jos pullistat mahaasi tuolla tavalla ulospäin. En oikein saa suutani auki tuollaisissa tilanteissa, ja kotona piti sitten miehelleni itkeä tirauttaa ja purkaa pahaa mieltä. Mielestäni vatsani ei ole mikään jättimäinen, vaikka ehkä pienempiäkin on olemassa. Muistelen kyllä, että esikoisen raskaudessakin miehet olivat niitä pahimpia "hauskojen" vitsien laukojia vatsan kokoon liittyen. Sain mm. kuunnella "rantapallo"-nimitystä muutamaan otteeseen eräältä kollegalta; sehän oli hänen mielestään todella hauskaa! Kyllähän se vatsa raskauden aikana kasvaa, mutta se ei mielestäni anna kenellekään oikeutta kommentoida vatsan kokoa suuntaan tai toiseen. Eihän se normaalistikaan ole korrektia. Voi kunpa kuulisi välillä niitä kommentteja, että onpa sinulla kaunis raskausvatsa, ihan kokoon viittaamatta!

Näin ne viikot kuuluvat, juuri alkoi toisen kolmanneksen viimeinen viikko. Odotan tulevaa synnytystä innolla, ja kotiin on hankittu kirjallista arsenaalia synnytykseen valmistautumiseksi. Niistä vaikka seuraavalla kerralla lisää!

Raskausviikko 26+ ja ruokavaliomietteitä

Raskausviikon 26 odotetuin juttu taisi olla ylimääräinen ultra, johon minut määrättiin rakenneultran jälkeen jonkun koholla olleen hormoniarvon vuoksi. Ultran tarkoituksena oli varmistaa vauvan riittävä kasvu ja istukan toiminta.

Keskiviikkoaamuna ilmoittauduin äitiysultraan ja huomasin harmikseni ulkomaalaisen lääkärin nimen kohdallani. Uskon, että he varmasti ovat yhtä päteviä kuin suomalaisetkin kollegansa, mutta kommunikointiongelmia minulla on aiemminkin ollut muutaman kanssa. Tämä kerta ei ollut poikkeus. Tiukka täti komensi minut makuulle sängylle ("housut alemmas!") ja alkoi ultrata mumisten samalla käsittämättömiä itsekseen. Ei puhettakaan, että olisi tarkemmin selittänyt, mitä tarkalleen ottaen ollaan tutkimassa.

Vauvan kasvu oli kuitenkin ilmeisesti kunnossa, ilmeisesti vähän liiaksikin, sillä tällä hetkellä kaveri näytti kasvavan yläkäyrällä, eli tulossa olisi tätä vauhtia (tälläkin kertaa) isokokoinen vauva. Lääkäri määräsi minulle uuden ajan kuuden viikon päähän, mutta minulle jäi vähän epäselväksi, tarkkaillaanko nyt edelleen vauvan kasvua ja istukan toimintaa, vai jouduinko nyt syyniin, koska olen mahdollisesti kasvattelemassa jättiläistä. Käsittääkseni yhden ultrauksen (varsinkin näillä viikoilla tehdyn) perusteella on kuitenkin mahdotonta tehdä tarkkaa arviota lapsen koosta, joten katsotaan sitten reilun kuukauden päästä, vaikuttaako vauva vielä isolta.

Jättiläispelotteluista säikähtäneenä otin kuitenkin ohjat omiin käsiini ja karsin ruokavaliosta hieman ylimääräisiä pois. Herkut jäivät, samoin vaaleat viljat, sokeroidut rahkat ja jugurtit sekä rasvaiset kastikkeet. Lautasmalli on ollut viime päivät paras ystäväni, tosin en ole juurikaan nauttinut pastaa, riisiä tai perunaa, vaan sen sijaan aina yhden ruisleivän ruuan kanssa. En niin kaipaa hiilarilisukkeita aterialleni, mutta ilman leipää en voisi elää! Sovelletulla raskausdiabetesruokavaliolla siis mennään, vaikkei sellaista minulla virallisesti olekaan todettu. Mieluummin näin, jos se saa vauvan kasvun tasaantumaan.

Ruokavalio on vaikuttanutkin sen verran, että paino on ollut piirun verran laskusuhdanteinen viime päivät. Ei mitään huomattavaa painonpudotusta, mutta satoja grammoja alaspäin. Painoa on tähän mennessä tullut tasaisesti se n. 500g/vko, yhteensä n. 10 kg. Maksimissaan 5 uutta lisäkiloa ottaisin mielelläni tässä viimeisen kolmanneksen aikana. Mutta ehkäpä painoakaan ei tule enää samaa tahtia, jos ruokavalio pitää loppuun saakka. Pienen palasen tummaa suklaata olen kyllä itselleni silloin tällöin sallinut, ja elokuisten synttäreiden kunniaksi aion nauttia irtokarkkeja niin paljon kuin napa vetää! Satunnainen suklaapala pitää mielen iloisena ja turhat mieliteot poissa! :) Hyvän olon terveellinen kasvispitoinen ruokavalio on ainakin tuonut. Eikä herkkujaan tee enää niin mieli, kun ateriarytmi on säännöllinen ja kroppa saa hyvää polttoainetta ruuasta.

Masu näytti rv 26 tältä: