Kaupungin kattojen yllä

Tällä viikolla pääsin vihdoin aloittamaan työt. Vanha työpaikka, uudet kuviot. Uusi tittelikin pelottaa ja luo paineita. Olenko tarpeeksi hyvä, fiksu ja osaava? Toisaalta työ on myös mahdollisuus edetä uralla ja kasvattaa omaa osaamista tulevaisuutta varten. Onneksi meillä on hyvä tiimi, ja yksin ei tarvitse puurtaa! Huijarisyndrooma meinaa silti välillä iskeä: koskahan paljastuu, että en oikeasti olekaan niin hyvä kuin kuviteltiin...

Tänään juuri puhuimme työkaverin kanssa uran ja perheen yhdistämisestä. Nykyisessä pätkätyömaailmassa perheen perustaminen tuntuu vaativan valtavaa uskallusta. On inhottavaa joutua punnitsemaan, laittaako vauva aluille vai hakeako mielenkiintoista määräaikaista työtä, johon ei taatusti pääse enää äitiysloman jälkeen palaamaan. Tietysti on olemassa positiivisia poikkeuksiakin: eräs tuttavani vakinaistettiin juuri ennen äitiysloman alkua. Harvinaista herkkua tämä taitaa kuitenkin olla, ja sääliksi käy sitäkin ystävää, jonka määräaikainen sopimus päättyy kesällä hänen jäädessään pian äitiyslomalle. En usko, että jatkoa luvataan.

Itsekin olen joutunut etenemään päivä kerrallaan -asenteella ja pyrkinyt luottamaan siihen, että kyllä tekevälle työtä löytyy. Nyt on siinä mielessä ihana tilanne, ettei tarvitse ainakaan puoleentoista vuoteen huolehtia työasioista. Äitiyslomalla on sitten aikaa rauhassa katsella, miten sitä juustoa tuodaan leivänpäälle jatkossa.

Täytyy kyllä sanoa, että olen pienestä jännityksestä huolimatta äärimmäisen innostunut uudesta työstä! Työkaverit ovat mahtavia, eikä työhuonenäkymissäkään ole mitään valittamista ;) Vertaistukea on nopeasti saatavilla ja on ihanaa työskennellä samassa tilanteessa olevien samanhenkisten nuorten naisten kanssa. Ehkä tästä voisi elämänuraakin jossain vaiheessa ajatella, kaikesta epävarmuudesta huolimatta.