Tänään satoi ensilunta
sinä nukuit enkelin unta
Hento hiutale poskelle suli
äidin syli tyhjäksi tuli
Avaa silmät uuteen maailmaan
vielä sinut nähdä saan
Tämä blogi sai alkaa surullisissa merkeissä. Tarkoituksenani oli aloittaa kirjoittaminen jo silloin, kun päätimme alkaa yrittää toista lasta. Kirjoittaminen kuitenkin jäi kiireisen syksyn jalkoihin. Tein positiivisen raskaustestin 2.10. kahden kuukauden yrittämisen jälkeen. Nopeasti tärppäsi taas, kuten esikoisestakin. Olimme riemuissamme, suunnittelimme vauvakesää 2015 ja minä katselin jo raskausvaatteita sillä silmällä. Kuitenkin mielessä oli koko ajan pieni epäilys siitä, että kaikki ei ole tällä kertaa hyvin.
Sunnuntai-iltana rv 5+2 alkoi pieni vuoto. Seuraavana päivänä se yltyi kovemmaksi ja tunsin kuukautiskipujen tapaista jomutusta alavatsalla ja selässä. Tänään lääkäri vahvisti epäilykset. Spontaani alkuraskauden keskenmeno. Tätä on nyt sitten itketty kaksi päivää, eivätkä kyyneleet ole vielä loppuneet. Kivut ovat väistyneet ja taisin päästä vähällä, runsaita kuukautisia muistuttavilla oireilla. Ajatus menetetystä lapsesta on silti voimakas. Uskon, että hän olisi ollut tyttö, kaunis ja reipas kuin sisarensa. Jouluna olisin jo tuntenut hänen liikkeensä ja isosisko olisi voinut kuiskutella vatsalle, mitä toivoo joulupukilta.
En ikinä kuvitellut, että keskenmeno voisi koskettaa meitä. Esikoinen sai alkunsa helposti ja raskausaika oli vaivatonta. Tänään lääkärin kylmän asialliset sanat "keskenmenolta vaikuttaa" ja liukuhihnakohtelu romahduttivat haaveet pienestä juhannusvauvasta ensi kesälle. Unelma pikkusisaruksesta elää kuitenkin, ja aiomme yrittää uudestaan heti, kun on mahdollista. Onhan minulle tulossa se äitiystoppatakkikin postissa...
Olen tosi pahoillani <3 Näihin ei ole koskaan oikein sanoja, koska minusta keskenmeno koskettaa aina hirvittävän syvältä. Toivottavasti olo on jo hiukan parempi.
VastaaPoistaJa voi, minusta oli aivan ihana löytää sinut lukijoitteni joukosta ja uuden blogin parista! Luen jo olemassaolevat tekstit ajan kanssa, nyt halusin vain jättää tämän kommentin. Ihanaa ja tervetuloa takaisin! :)
Kiitos Ada <3 Eipä näille mitään voi. Ei auta kuin itkeä itkut ja katsoa eteenpäin. Parempi olo alkaa jo olla, vaikka eiväthän nämä kokemukset koskaan unohdu.
VastaaPoistaNyt sain aikaiseksi aloittaa tämän blogin, joka on ollut jo jonkin aikaa mielessä :) Tuntuu, että nyt on niin paljon elämässä taas meneillään, että täytyy taas kirjoitella vähän asioita muistiin. Olen käynyt ihailemassa kuvia blogissasi, ovat tosi upeita! Kamerakuume nostaa päätään täälläkin :)