En oikein välitää Halloween-juhlista. Suomalaisetkin kaupat ovat alkaneet pursuilla lepakoita, kurpitsoja ja tekoverta. Lapset pukeutuneina eläviksi kuolleiksi, muumioiksi ja noita-akoiksi eivät oikein sytytä. Juhla koko kaupallisessa karmeudessaan on mielestäni puhdasta rahastamista enkä suoraan sanoen ymmärrä, miten me järkevät suomalaiset olemme halloween-meininkejä onnistuneet tuomaan tänne pohjoiseenkin.
Sensijaan pyhäinpäivän ajatus on läheinen tällä hetkellä. Pyhäinpäivänä muistellaan pois nukkuneita. Lainaan ev.lut. kirkon sivuilta löytämääni ajatusta:
Pyhäinpäivä. Jälleen sytytän neljä kynttilää.
Yhden heille, jotka otettiin pois liian varhain.
Toisen heille, jotka pääsivät pois vanhoina ja väsyneinä.
Kolmannen meille, jotka jäimme tänne kaipaamaan.
Neljännen toivolle: Taivaassa tavataan.
Pyhäinpäivän aattona muistelen lasta, jota sain kantaa sydämeni alla niin pienen hetken. Joka kuitenkin niin elävällä tavalla oli kanssamme läsnä ja elää edelleen muistoissamme. Olen miettinyt, mistä elämä alkaa. Luulen, että jokainen lapsen varhaisessakin vaiheessa menettänyt äiti tietää, että se pienikin alku oli tärkeä. Hän oli - ja nyt häntä ei enää ole. Ehkä hän on jossain kaukana kasvamassa ja vahvistumassa. Niin haluan ajatella, vaikka en voi sanoa muuta, kuin että en tiedä. En tiedä mitä tapahtuu niille pienille, jotka viipyvät luonamme vain hetken. Ehkä kaikki joskus selviää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti