Aina ei mene kuin....

Nyt on ollut harvinaisen epäonninen viikko. Tai lähinnä tuntuu siltä, että mikään ei onnistu. Raskausrintamalla näkyy vain tummia pilviä. Testasin todella haalean plussan isänpäivänä, mutta seuraavina päivinä jo negatiiviisen, ja tänään alkoivatkin kuukautiset. Ilmeisesti jotain kiinnittymisyritystä saattoi keskenmenon jälkeen olla, mutta kroppa ei ollut vielä valmis uuteen raskauteen. Pari itkuista päivää ehdin jo viettää, mutta nyt on jo vähän seesteisempi olo. Ainakin seuraava kierto vielä yritetään, ja katsotaan sitten, miten käy ja miltä tuntuu. Kovasti stressiä tämä yrittäminen tuntuu saavan aikaan, enkä tiedä, jaksanko enää tätä jatkuvaa oman kropan kyttäämistä ja pelkoa uudesta keskenmenosta. Onhan maailmassa niin paljon apua tarvitsevia lapsia muutenkin. Sijaisvanhemmuus (tai ehkä ensin tukiperhetoiminta) on pyörinyt välillä mielessä, sillä saralla kun apuja tarvittaisiin runsain määrin!

Täytyy myöntää, että kyllä välillä tuntuvat todella epäreiluilta nämä raskautumiseen liittyvät asiat. Parissa blogissa on pohdittu sitä, saako olla onnellinen ja ääneen puhua siitä, miten helppoa oli raskautua. Sanon suoraan, että kyllähän se menetyksen kokenutta ihmistä satuttaa, mutta riippuu ehkä paljon siitä, miten asia tuodaan esille. Jos asia todetaan kovin ylimalkaisesti ja yleistäen, että kylläpä se raskaaksi tuleminen on helppoa, on helppo satuttaa toisenlaisessa tilanteessa olevia. Asia ei nimittäin kaikkien kohdalla todellakaan näin ole. Omasta onnestaan saa tietysti iloita, mutta etenkin kun nykyisin lapsettomuus- ja raskautumisongelmista kärsiviä on paljon, kannattaa todella miettiä, miten asian ilmaisee. Ei minua haittaa, jos joku kertoo raskautuneensa nopeasti, kunhan myös muistetaan huomioida se, että näin ei aina käy kaikilla.

Ja kyllähän se itseäkin v*tuttaa. Tuntuu epäreilulta, että toiset raskautuvat lähes pelkästä toiveesta, ja toisilta otetaan pois se, mikä on jo kertaalleen annettu. On vaikea löytää merkityksiä kärsimykselle ja vastoinkäymisille, vaikka tahtoisinkin ajatella, että kaikella on tarkoituksensa. En tiedä, onko minut nyt laitettu jonkinlaiseen kasvuprosessiin ymmärtämään oma pienuuteni ja se, että kaikkea ei voi hallita. Vai onko kaikki vaan sattuman kauppaa... Mielessä pyöri eilen iltalenkillä koiran kanssa vanha virsi:

Kuka lie kodin, kaupungin löytänytkään,
mikä säilyä voisi maan päällä!
Ilo hetkessä häipyvi maailman tään,
kuni kuihtuvi kukkanen täällä.
Elo täällä kuin unta ja varjoa on,
kuni kuohuva koski se on levoton,
veden lailla se hiekkahan haihtuu.

Jotenkin sopivan synkkiä ajatuksia marraskuuhun. Nyt ei tosiaankaan ole mennyt kuin Strömsössä. Kotona koira ripuloi matolle, toinen oksenteli toiselle matolle, lapsi kasteli sänkynsä yöllä, lompakko unohtui eilen kotiin, kalenteri unohtui tänään, työttömyys uhkaa joulun jälkeen.

Mutta täytyyhän jotain hyvää olla vielä nurkan takana.